Siirry pääsisältöönSiirry hakuun
Siirry sivupalkkiinSiirry alaosaan

Monilla paikkakunnilla on vanhoja mäntyjä, joita kutsutaan piiskauspetäjiksi – Millaisesta historiasta ne kertovat?

Raipparangaistukset olivat julkisia, joten piiskuupuutkin löytyvät julkisilta paikoilta. Esimerkiksi Rautalammen piiskauspetäjä on entisen kunnantalon takapihalla.
Kuva: Jyrki Luukkonen

Joensuun Lyseon lukion pihalla seisoo kolme matalaa mäntyä, joista kaksi on jo keloutunut. Puita kutsutaan piiskuu­petäjiksi. Koulussa liikkuvan tarinan mukaan kurittomia koululaisia sidottiin puihin ja heille annettiin piiskaa.

Totuus on kuitenkin paljon karumpi.

Laissa vuodelta 1734 yhtenä rangaistusmuotona oli ruumiinrangaistus ”raippa-vitsoilla ja vitsoilla”. Raippoja annettiin miehille enintään 40 paria, vitsoja naisille korkeintaan 30 paria.

Laki pohjautui paljossa Vanhan testamentin säädöksiin. Tämä näkyy myös raipaniskujen määrässä: Raamattu määritteli raipaniskujen ylärajaksi 40.

MAINOS (teksti jatkuu alla)
MAINOS PÄÄTTYY
MAINOS (teksti jatkuu alla)
MAINOS PÄÄTTYY

Piiskaus jatkui tunteja

Raipparangaistus oli kivulias. Sanomalehti Uusi Suometar julkaisi 25.5.1887 nimimerkki Pohjantuulen muistelman, jossa kirjoittaja kuvaili raipparangaistuksen etenemistä vuonna 1875.

Eräässä maaseutukaupungissa rangaistiin murtovarkaudesta tuomittua miestä. Kaupungin viskaali löi tahtia ja piiskuri, ”kaikin puolin kolkko mies” alkoi työnsä huulillaan ”murhaavan näköinen ivahymy”, nimimerkki kertoo.

Kolmannen raippaparin jälkeen veri valui murtovarkaan selästä. Kahdenkymmenen parin kohdalla piiskattava huusi sydäntä särkevästi ja menetti tajuntansa, minkä jälkeen häntä virvoitettiin kylmällä vedellä. Lain mukaan tiedotonta ei saanut piiskata ja raippatuomio tuli antaa yhdellä istumalla.

MAINOS (teksti jatkuu alla)
MAINOS PÄÄTTYY
MAINOS (teksti jatkuu alla)
MAINOS PÄÄTTYY

Piiskatuomion saaneen kädet sidottiin yhteen, ja hänet sidottiin käsistä ylös paaluun tai puuhun metallirenkaaseen tai oksanhankaan. Piiskuri saattoi käyttää karsittuja, sormenpaksuisia vitsoja. Toimitusta valvovan nimismiehen tuli varmistaa, että piiskuri iski riittävän lujaa.

Iskujen välissä pidettiin kolmen minuutin tauko, joten rangaistuksen toimeenpano saattoi kokonaisuudessaan kestää useita tunteja, kertoo Matti Vilska Parikkalan historiassa.

Julkisilla paikoilla

Uusi Suometar -lehti kertoi paheksuvaan sävyyn 20.3.1886, kuinka kaksi hevosvarasta, korpilahtelaislähtöiset mies ja nainen, oli piiskattu Kälviällä. Hevosvarkaille oli varattu asteikon ankarin rangaistus.

MAINOS (teksti jatkuu alla)
MAINOS PÄÄTTYY
MAINOS (teksti jatkuu alla)
MAINOS PÄÄTTYY

”Ja tuota kammottavan raakaa näytelmää oli kokoontunut katsomaan satoja henkiä, pieniä ja suuria, vanhoja ja nuoria, jopa sylistä kannettavia lapsiakin joka pitäjän kulmalta. Tultiin juhlavaatteissa kuin jouluna kirkolle tai kansanjuhlaan!”

Raipparangaistukset olivat julkisia, joten piiskuupuutkin löytyvät julkisilta paikoilta. Rautalammen piiskauspetäjä on entisen kunnantalon takapihalla, Ruokolahdella kirkon lähettyvillä. Kuortaneella ja Joutsenossa piiskuupuu on tien varressa. Pielaveden Rannankylän ”pieksupetäjään” oli kiinnitetty rautarengas kolmen metrin korkeuteen.

”Kerrotaan, että kun rangaistuksia toimitettiin kirkon luona rippikouluaikoina, komennettiin koululapset katsomaan lyömistä. Siten herätettiin kansalaisissa jo lapsuudesta asti kammoa rikollisuutta kohtaan”, kirjoittaa Matti Vilska.

Köyhän selkänahka

Julkinen piiskaaminen on yksi vanhimpia rangaistuksia, ja se on tunnettu käytännössä kaikissa kulttuureissa, sanoo historioitsija ja väkivaltatutkija Satu Lidman.

MAINOS (teksti jatkuu alla)
MAINOS PÄÄTTYY
MAINOS (teksti jatkuu alla)
MAINOS PÄÄTTYY

”Ainakin länsimaissa se oli usein vaihtoehto silloin, kun tuomittu ei kyennyt maksamaan sakkoja. Piiskatut tulivat usein yhteiskunnan alimmista kerroksista, ja he olivat jo valmiiksi sosiaalisesti marginaalissa”, Lidman sanoo.

Piiskarangaistusten epätasaisesta jakautumisesta muistuttaa sananparsi ”rikas maksaa rahallaan, köyhä selkänahallaan”.

Kulttuurihistorioitsija Kustaa H. J. Vilkuna sanoo kirjassaan Neljä ruumista ruumiinrangaistusten rakentuneen 1600-luvulla kolmen periaatteen varaan. Ensinnäkin niillä kostettiin rikos Mooseksen lain mukaisesti. Toiseksi niillä oli pelotevaikutus. Kolmanneksi niillä pyrittiin lieventämään Jumalan vihaa.

Oikeusfilosofi Juho Joensuu näkee tämän heijastelevan juutalais-kristillistä sovituskäsitystä, johon sisältyy ajatus hyvityksestä, kääntymyksestä ja lepytyksestä.

Rikos horjutti yhteisöä

”Rikoksia ja rangaistuksia katsottiin vahvemmin yhteisöllisestä näkökulmasta. Rikos horjutti yhteisöllistä tasapainoa ja levitti siihen eräänlaisen saasteen. Se täytyi henkilöidä johonkin tai johonkuhun ja sitten sovittaa”, Juho Joensuu sanoo.

”Kujanjuoksulla ja julkisilla vitsoilla katsottiin olevan yleisesti estävää vaikutusta varoituksena muille, ja yhteisöllisellä ja julkisella rankaisemisella myös yhteisö sidottiin tuomitsemiseen”, Joensuu huomauttaa.

Raipparangaistuksen käyttö väheni valistuksen myötä 1800-luvun kuluessa, mutta se säilyi laissa vuosisadan lopulle. Oikeusfilosofi Joensuun mukaan käytön väheneminen oli yhteydessä laajempaan rikosoikeuden rationalisoitumiseen ja humanisoitumiseen. Vapausrangaistukset yleistyivät, ja nykyaikainen vankila­laitos syntyi. Myös pakkotyörangaistukset yleistyivät entisestään – ja julkisissa rakennushankkeissa ja Siperiassa riitti töitä.

”Ne olivat myös yhteisön kannalta raipparangaistuksia hyödyllisempiä”, Juho Joensuu toteaa.

”Rangaistuksien historia osoittaa, ettei julkinen nöyryytys vähennä rikollisuutta”, täydentää Lidman. ”Pikemminkin se aiheuttaa katkeruutta yhteiskuntaa kohtaan ja on yhteydessä osattomuuden kokemukseen ja syrjäytymiseen.”

Uusi rikoslaki poisti

Joensuun kaupungin historiassa kerrotaan, että vielä vuonna 1872 maistraatti myönsi Matts Langiselle seitsemän markan palkkion siitä, että hän oli ”piiskalla rangaissut” vanki Anders Toivasta.

”Pari vuotta myöhemmin renki Suomalaiselle annettiin samasta työstä 12 markkaa”, kertoo Kalevi Ahonen kirjan artikkelissa.

Nämä saattoivat olla Joensuun viimeiset julkiset piiskarangaistukset. Uusi rikoslaki, johon suomalainen rikoslainsäädäntö yhä pohjaa, säädettiin vuonna 1889 ja se tuli voimaan 1894.

Sanomalehdet tiesivät kertoa maaliskuussa 1895 seuraavaa:

”Piiskarangaistus on poistettu Venäjältä keisarillisella ukaasilla, jossa kielletään käyttämästä tätä rangaistusta talonpojille, jotka tähän asti ovatkin olleet alttiina paikallisten virkamiesten mielivallalle.”

Keisarin päätökseen vaikutti tieto siitä, että piiskarangaistus johti vuosittain lukuisien varastelusta tuomittujen talonpoikien kuolemaan. Tämä ei istunut modernisoituvaan oikeuskäsitykseen.

Piiskaus jatkui kodeissa

Piiskatun saamiin vammoihin vaikuttivat ainakin väline – vitsa, nahkapiiska vai ruoska – rangaistavan kunto, käytetty voima, iskujen määrä ja tulehdus­riskin kannalta myös vuodenaika, kertoo Satu Lidman.

”Ensisijaisena tarkoituksena ei ollut aiheuttaa vammoja vaan antaa opetus, joka tuntui ja saattoi toki jättää myös elinikäisiä arpia.”

Lidman huomauttaa, että vaikka julkinen piiskaaminen loppui, sitä jatkettiin vankilan muurien sisäpuolella.

”Ja lapset saivat piiskaa kodeissa ja oppilaitoksissa vielä pitkälle 1900-luvulle”, hän lisää.

Suomen nykyinen kriminaalipolitiikka on osa sosiaa­lipolitiikkaa, ja siinä uskotaan ihmisten hyvinvoinnin vähentävän rikollisuutta. Raipparangaistuksen kaltaiset nöyryyttävät, terveyttä vahingoittavat rangaistukset eivät millään mittarilla lisää hyvinvointia. Rikosten uusijoiden määrää vähentää paremmin yhdyskuntaseuraamusten käyttö kuin vankeus.

Artikkeli on julkaistu Aarteessa 10/2020.

Metsäpalvelu

Miltä metsäsi näyttää euroissa? Katso puun hinta alueittain ja hintojen kehitys koko Suomessa.