Koronavirus pysäytti Juhani Aavakareen sydämen neljäksi minuutiksi – Puolen vuoden toipilasajan jälkeen hän palasi metsätöihin

Kuva: Hannu Huttu

Mäntytaimikko, tie ja hirviporukan kämppä. Se oli viimeinen kuva, joka välähti kajaanilaisen Juhani Aavakareen, 72, mielessä. Ajatuksissa kävi myös, että metsäreissut taisivat nyt olla tässä.

Sitten tuli pimeys ja pitkä lääkeuni.

Reilun viikon päästä Juhani heräsi hengityskoneessa Kainuun keskussairaalan teho-osastolla. Mutta ei mennä sinne vielä. Mennään ensin Sotkamoon, yhdelle Juhanin kolmesta metsäpalstasta.

Tänään saha pärisee, puru lentää ja puita kaatuu. Juhani tekee itse ensiharvennusta kolmekymppisessä koivikossa. Läheisessä männikössä saman homman teki moto, mutta siihen Juhani ei toiste ryhdy.

”Silmiä särkee, kun sitä raiskiota katson. Paikoin on kuin avohakkuun jäljiltä. Ison koneen ajourat on ensiharvennukseen ihan liian leveät”, Juhani manaa ja myöntää, että kuudenkymmenen vuoden metsätyökokemus on tehnyt hänestä melkoisen tarkan.

”Minun palstallani ei kantoihin kompastella, sillä sahaan ne sammaleen tasalta”, hän naurahtaa ja nakkaa kolmemetriset koivu­pöllit mönkijän peräkärryyn.

Heti ei uskoisi, että tämän miehen keuhkoja on koronavirus runnellut.

Viime huhtikuussa Juhani Aavakare jaksoi tuskin viedä lusikkaa suuhunsa, mutta nyt koivupölli nousee mukavasti. Kuva: Hannu Huttu

Virus tuli viime vuoden maaliskuun puoli­välissä. Tuttava poikkesi Juhanin luona tietämättä omasta tartunnastaan. Sen juuret veivät Lappiin ja hiihtokeskukseen.

Kolme päivää myöhemmin Juhania alkoi viluttaa ja päänahkaa pistellä. Kuume sahasi toista viikkoa: välillä mittari näytti 37 astetta, välillä yli 39. Hikoilutti niin, että päivällä kastui paita ja yöllä lakanat.

”Koronaa en osannut epäillä. Virus oli Kainuussa vielä harvinainen, eikä minulla ollut flunssaoireita. Ajattelin vain vilustuneeni metsässä tuulisena päivänä.”

Tavallisesti työteliäs mies nukkui yhä enemmän, ja hengitys kävi yhä vaikeammaksi. Eila-vaimo huolestui, nauhoitti Juhanin puuskutusta ja soitti sitä miehelleen, jotta sai tämän patistettua lääkäriin.

Vastaanotolta Juhani lähetettiin kotiin syömään särkylääkettä. Koronatestiä ei tehty.

”Virus varmistui vasta sairaalassa, kun vointini muutaman päivän päästä romahti. Tulehdus- ja happiarvot olivat hirveät ja sydämessä rytmihäiriöitä. Teho-osastolla sanoivat, että olin heidän ensimmäinen korona­potilaansa.”

Juhani oli nukutettava, jotta kone pystyi hengittämään hänen puolestaan. Viruksen valtaamat keuhkot eivät enää siihen pys­tyneet.

Kotona Eila sai raskaan puhelun: ymmärräthän, että miehesi on hengenvaarassa.

Jämptistä puupinosta näkee, millaisella asenteella Juhani Aavakare metsiään Kainuussa hoitaa: hommat tehdään tarkasti eikä sinne päin. Kuva: Hannu Huttu

Saha metsässä hiljenee, ja Juhani pysähtyy pitämään pienen tauon.

”Vielä en ole ihan entisessä kunnossa, mutta koko ajan menee parempaan päin”, Juhani kertoo ja nostaa päästä vanhan, keltaisen metsurinkypäränsä, jossa lukee Karhu-Jussi. Sillä nimellä hänet tunnetaan metsästyspiireissä.

”Olen kaatanut 242 hirveä ja 15 karhua, mutta niissä tilanteissa ei ole koskaan pelottanut. Sairaalassa sen sijaan pelotti.”

Kun Juhani heräsi nukutuksesta, häntä oli nosteltava ja käänneltävä, mutta siinä hässäkässä oikeaan keuhkoon tuli repeämä. Hengityskoneen työntämä ilma meni reiästä väärään paikkaan, vasen keuhko painoi sydäntä, eikä veri päässyt kiertämään.

Sydän pysähtyi, ja Juhani kuuli jonkun toteavan, että elvytetään. Tai kysyvän, että elvytetäänkö.

”Hädissäni sanoin, että elvyttäkää, elvyttäkää – älkää tappako minua.”

Seuraavaksi Juhani muistaa pompahtavansa sairaalapedillä. Sähkö on iskenyt sydämen taas käyntiin.

”Elvytys ei ilmeisesti onnistunut ihan heti, koska sydän pysähtyi neljäksi minuutiksi. Eräs lääkäri kävi myöhemmin sanomassa, että olen ihmeukko.”

Mönkijä kaartaa laanille, ja Juhani purkaa puut peräkärrystä pinoihin. Suurin osa menee kuitupuuksi ja hakerangaksi, hiukan myös oman saunan ja takan lämmöksi.

Vieressä harmaan hirsimökin piipusta tuprahtelee savu. Rakennus oli alun perin savusauna, jonka Jussi siirrätti metsäänsä taukotuvaksi.

”Olen raivannut täällä taimikkoa yli 700 päivää. Yhteisomistuksessa kertyi hoitorästiä, joten metsä pääsi riukuuntumaan ja jumalattoman sakeaksi. Pahimmillaan neliöl­lä saattoi olla 50 pientä puuta.”

Nyt Juhani omistaa yksinään 76 hehtaarin palstan. Valtaosa on nuorta kasvatusmetsää.

”Tulen töihin, kun päivä valkenee. Välillä pidän tuvalla lounastauon ja sen päälle ehkä otan nokoset”, Juhani juttelee ja nostaa esiin lohivoileipiä ja kahvia. Nykyään sekin tuntuu hänestä hienolta, että kuppi ja lusikka pysyvät vaivatta kädessä.

”Hengityskoneaikana lihasvoima katosi, eivätkä kädet tahtoneet kooman jälkeen liikkua. Velli valui kaulukselle, kun yritin syödä.”

Jalatkaan eivät enää pitäneet alla. Juhani muistaa ajatelleensa, että ei voi olla totta: että jalka ei liikahdakaan, vaikka hän kaikkensa yrittää ja tukeutuu kävelytelineeseen ja kahteen hoitajaan.

”Lopulta sain hissattua jalkaa muutaman sentin. Seuraavana päivänä meni puoli jalanmittaa.”

Napoleon ja Leonid lähtevät aina innolla Juhanin kanssa metsätöihin. Napoleon on pystykorvan ja kettuterrierin sekoitus, Leonid kettuterrieri. Kuva: Hannu Huttu

”Missä Eila on?” Juhani kysyi pian herättyään. Selvisi, että vaimo on samassa sairaalassa saman viruksen takia, mutta lievemmässä taudissa. Pari ei voinut tavata, mutta sai puhelintreffit.

”Rakastan sinua miljoona metriä”, Juhani sanoi Eilalle ensimmäiseksi tutun hellittelylauseensa. Hetki herkisti, ja Juhani muistaa lämmöllä lääkärin lohduttavan käden olallaan, kun itku tuli.

”Hoidon laatu ja inhimillinen ote tekivät suuren vaikutuksen. Vaikka kyllä 32 sairaalapäivän aikana välillä teki mieli kiroilla. Ja kiroilinkin.”

Pahinta oli raastava jano. Juomista piti rajoittaa, jotta kehoon ja keuhkoihin ei kertyisi liikaa nestettä. Lisäksi uni- ja kipulääkkeet toivat kamalia, todentuntuisia painajaisia.

Vapun tienoilla Juhani pääsi lopulta kotiin kuntoutumaan ja sai mukaansa hyvät jumppaohjeet. Ystävät toivat parin viikon ajan oven taakse lämmintä ruokaa. Pakastimesta Eila – toipilas hänkin – kokkasi hirvenlihat, lohet ja marjat, jotta Juhanin ruokahalu palaisi. Kuukaudessa paino oli pudonnut yli kahdeksan kiloa ja veren hemo­globiiniarvo laskenut lähes aneemiseksi.

Aluksi Juhani ei päässyt kotona omin voimin edes saunan lauteille. Toisaalta laihtuminen teki hyvää kakkostyypin diabetekselle ja verenpainetaudille: arvot paranivat ja lääkitys väheni.

”Pitkäaikaissairauksista huolimatta minulla oli kaksi isoa etua puolellani koronaa vastaan. En ole koskaan tupakoinut, ja metsätyö on pitänyt minut hyvässä fyysisessä kunnossa.”

”No niin pojat”, Juhani rapsuttelee koirakaksikkoaan. Kettuterrieri Leonid ja sekarotuinen Napoleon lähtevät aina innolla hänen kanssaan metsään. Nyt ne odottavat taukotuvalla sen aikaa, että Juhani tekee vielä yhden koivukuorman.

”Metsänhoito on minulle parasta terapiaa ja kuntoutusta. Tuntuisi katastrofilta, jos en koronan takia enää pääsisi metsätöihin.”

Pitkään aikaan ei tosin ollut puhettakaan, että Juhani olisi jaksanut tehdä metsässä mitään. Alkukesästä voimat olivat loppua jo kesken korvasieniretken. Keskikesän hillasoilla tarpoessa kunto alkoi kuitenkin pikkuhiljaa kohota, ja syyskuussa Juhani otti ensi kertaa taas moottorisahan käteensä. Onnellisena hän keräili tuulenkaatoja ja sahasi moton jättämiä kantoja mataliksi.

”Metsä on minun paikkani, jossa olen viettänyt suurimman osan elämästäni. Jo poikana etsin ajokoirana naapurin metsästäjälle oravia ja jäniksiä. 12-vuotiaana lähdin sukulaismiehen opissa pöllimetsään pokasahan ja justeerin kanssa.”

Metsätyöstä tuli Juhanin ensimmäinen ammatti, joka vuonna 1988 vaihtui taksiyrittäjyyteen. Silloin hän oli itsekin jo metsänomistaja.

”Oma metsä alkoi himottaa, joten ostin ensimmäiset tilat vekseli­rahalla. Tällä hetkellä hehtaareja on reilut sata, joista yhtäkään en ole saanut lahjana tai perintönä.”

Lyhyt talvipäivä kääntyy hämärän puolelle, ja Juhani suuntaa auton kohti kotia ja Kajaania. Huomenna häntä odottaa hirvijahti Puolangalla – siinä samassa metsässä, jonka hän näki mielessään viimeisenä hetkenä ennen koomaa.

”Ajattelin huolissani, että metsähommat jäävät minulta kesken. Sitten tuli vahva luottamus: kyllä seuraava sukupolvi hoitaa. Siihen tunteeseen nukahdin.”

Artikkeli on julkaistu Aarteessa 1/21.