Turvemaita voidaan onnistuneesti korjata sulan maan aikaan, kunhan suunnitteluun panostetaan – Mutta jos tiestö ei ole kunnossa, on turha vaiva edes suunnitella

Kuva: Hanne Manelius

Metsästä kantautuu moottorin hurina, jota sahanterän naukaisut säännöllisesti rytmittävät. Ensiharvennus Saarijärven Kuoppalan kylällä sijaitsevalla leimikolla etenee joutuisasti; siitä kertoo tien varressa alati kasvava puutavarapino.

Havupuuvaltainen mänty-kuusisekametsä on iältään noin 35-vuotiasta. Maapohja on aikanaan ojitettu ja kylvetty männylle. Sen verran aikaa on ojituksesta vierähtänyt, että metsälajit ovat alkaneet yleistyä aluskasvillisuuden joukossa. Niiden alla maaperä on turvetta.

”Perinteisessä ajattelumallissa tämä kohde olisi ollut talvileimikko. Ajatusmaailma oli selvä: jos karttaan oli piirretty ojat, korjuu tehtiin talvella”, sanoo Metsä Groupin projektipäällikkö Mikko Välikoski.

Enää asia ei ole näin yksiviivainen. Yhä useammin talvet ovat leutoja ja roudattomia, ja muuttuvan ilmaston myötä kuumien ja kuivien kesien ennustetaan yleistyvän.

”Muuttuvat sääolosuhteet edellyttävät uudenlaista ajattelua myös puunkorjuussa. Myös turvemaita voidaan onnistuneesti korjata sulan maan aikaan. Se kuitenkin vaatii huolellisen suunnittelun ja olosuhteisiin soveltuvan kaluston”, Välikoski sanoo.

Metsä Groupin projektipäällikkö Mikko Välikoski ja operaatioesimies Esa Pienkellomäki tarkastavat korjuujälkeä Kuoppalan kylän leimikossa. Kuva: Hanne Manelius

Turvemaan kesäkorjuun suunnittelu alkaa jo ennen kuin tieltä on astuttu askeltakaan metsän puolelle. On turha vaiva suunnitella ajouria, jos tiestö ei anna myöten kuljettaa puita tienvarresta pois.

Kuoppalan kylän leimikolle johtaa hyväkuntoinen metsätie, joten täällä kuljetusongelmaa ei ole. Aina tilanne ei ole näin valoisa.

”Yleensä tiestön viimeinen pätkä on heikoin lenkki. Jos se on perustettu huonosti, tie ei kanna”, Välikoski huomauttaa.

Tiestön merkitys korostuu Keski- ja Pohjois-Pohjanmaan sekä Kainuun maakunnissa, sillä niiden alueella turvemaita on runsaasti.

Tie ei rakennu leimikon laitaan itsestään, joten kun se kerran on tehty, siitä kannattaa pitää huolta. Pientareiden säännöllinen niitto takaa sen, ettei tien pintaan jää kosteutta, joka vähän kerrassaan syö pinnan rikki. Jos tie on kuoppainen, se kannattaa lanata.

Usein puunostajat edellyttävät korjuuyrittäjiltä turvemailla erikoiskalustoa, kuten esimerkiksi leveitä, täyskantavia teloja. Kuva: Hanne Manelius

Turvepatja joustaa kumisaappaan alla. Se käyttäytyy kuten järven jää: Kun pintaan kohdistuu paine, patja joustaa ja painuu joka kohdasta. Vasta, jos paine tietyssä kohdassa ylittää kriittisen rajan, se pettää.

”Moton alla maasto yleensä kestää turvemaallakin. Ajokone on ongelmallisempi”, sanoo Kuoppalan kylän leimikolla operoivan Metsä-Multian asiakkuuspäällikkö Hannu Kumpula.

Kovimmalla koetuksella on kokoojaura, jota pitkin ajokone kuljettaa puuta tienvarren välivarastoon. Leimikon suunnittelussa kokoojaura pyritään aina kun mahdollista sijoittamaan kivennäismaalle.

”Jos leimikko on kahden tien välissä, reuna-alueiden kivennäismaa kannattaa hyödyntää”, Kumpula sanoo.

Vihiä kokoojauran sijaintiin saa karttaa tutkimalla, sillä korkeuskäyrät usein kielivät kantavasta maasta. Lisäapua saa Metsäkeskuksen korjuukelpoisuuskartoista, joissa maasto on kantavuuden perusteella luokiteltu kuuteen eri luokkaan.

On kuitenkin ensiarvoisen tärkeää, että korjuun suunnittelusta vastaava henkilö käy paikan päällä maastoon tutustumassa. Kuoppalassa suunnittelusta vastasi Metsä-Mul­tian kenttäesimies Jouni Kauppinen.

”Yhtenä päivänä kävelin täällä vesi­sateessa ristiin rastiin”, Kauppinen kertoo ja hymyilee leveästi. ”Ja tuosta mäennyppylän yli näytti menevän luontaista reikää.”

Tänään ei sada. Onneksi ei, sillä parin viikon vesisateen jälkeen paraskin kohde muuttuu nopeasti korjuun kannalta haastavaksi.

Kauppisen maastoon linjaama kokooja­ura on suora ja leveydeltään noin viisi metriä. Uran ei tarvitse olla luotisuora, Kauppinen muistuttaa, mutta jokaisessa kaarteessa pintavaurioiden riski kasvaa. Riittävä leveys mahdollistaa sen, että ajokoneen kuljettaja voi tarpeen vaatiessa ajaa eri raidetta.

Ajourilta kuormat kerätään ja kuljetetaan ajokoneella kokoojauraa myöten välivarastolle. Turvemaalla tavoitteena on se, että kahdella ajokerralla saadaan ura tyhjäksi puista.

”Se on harhaluulo, että leveimmilläkään teloilla voitaisiin samaa uraa ajella kymmeniä kertoja. Fysiikan lait tulevat vastaan”, Kauppinen sanoo.

Kokoojauraa peittää tasainen hakkuutähdematto. Kumpula kertoo, että Metsä-Multian ohjeistuksen mukaan hakkuutähteet tulee 90-prosenttisesti puida ajouran päälle.

”Hyvä havutus on turvemailla tärkeää. Sillä saadaan lisättyä uran kantavuutta, ja mahdollisia kallistuksiakin pystyy korjaamaan.”

Kokoojauran sijainti on suunniteltava tarkkaan. Jos mahdollista, se sijoitetaan kivennäismaan puolelle. Ura suojataan hakkuutähteellä. Kuva: Hanne Manelius

Puulajeista hieskoivu suojaa ajouraa parhaiten. Sen oksat ja runko ovat sitkeitä ja joustavat koneen alla. Toiseksi paras on kuusi. Mänty sen sijaan kestää ajorasitusta huonosti.

Turvemaiden korjuun kannalta on onnekasta, että hakkuutähdettä yleensä kertyy eniten juuri niillä kohteilla, missä sitä eniten tarvitaan, eli rehevissä korvissa, joiden turve on pitkälle maatunutta.

Karuilla turvemailla puuston poistuma on usein pieni, joten ajouraa suojaavaa hakkuutähdettäkin kertyy vähänlaisesti. Toisaalta näillä turvemailla turve on vähän maatunutta ja kantaa siksi paremmin.

Puiden lomassa vilahtaa karhu. Rautainen sellainen. Ursus on Metsä-Multian keskiraskaan sarjan monitoimikone. 20 tonnin painoinen, täyskantavilla kaivinkoneteloilla varustettu moto soveltuu hyvin turvemaiden puunkorjuuseen.

Ursuksen ohjaamossa istuu Heikki Marin. Turvemaan puunkorjuun kannalta Marin on tärkein henkilö: viime kädessä hän on se joka päättää, voidaanko työtä leimikolla jatkaa vai ei.

”Paras anturi on motokuskin persuksissa”, Välikoski toteaa lakonisesti.

Metsäkoneissa kehitys on vienyt kohti entistä suurempia ja tehokkaampia koneita. Herää kysymys, olisiko turvemailla parempi astua askel taakse ja turvautua keveämpiin metsäkoneisiin.

Välikoski pudistaa päätään.

”Autuus ei aina tule pienestä koneesta. Toteutimme Luonnonvarakeskuksen kanssa Ähtärissä Finsilvan mailla pienen tutkimuksen, jossa ajoimme saman puumäärän kahta rinnakkaista uraa pitkin joko kahdeksan tai neljän tonnin kuormalla. Lopputulos oli, ettei ajojäljissä ollut eroa.”

Jos tästä huolimatta halutaan käyttää pieniä koneita, kuka sen maksaa? Välikoski nostaa esiin ruotsalaisen tutkimuksen, jossa verrattiin puunkorjuun kustannuksia 20-tonnisen ja viisitonnisen koneen välillä.

”Pienellä koneella kustannusta tuli lisää viisi euroa kuutiolta. Metsäkuljetuksessa se on paljon. Jos ensiharvennuksella pieni kone syö kantorahatulosta melkein puolet, moni sanoo, että ajetaan isolla.”

Tosin on Välikoskella päinvastainenkin kokemus. 1990-luvulla eräs isäntä Länsi-­Suomessa halusi metsäänsä hevoskorjuun ja maksoi tästä lisähintaa kolme markkaa motilta.

”Jäljestä en tosin ole varma. Pirun syviä kavionjälkiä sinne minusta jäi.”

Metsäteollisuudessa tarve tasata turvemaiden hakkuita myös kesälle on ollut ilmeinen pitkään. Tehtaat nielevät puuta saman määrän kuukaudesta toiseen, eivätkä mitkään resurssit riitä korjaamaan kaikkea puuta talvella.

”Jäätyneen maan kohteista on usein ylitarjontaa. Olisi hyvä, jos vain välttämättömimmät niistä korjattaisiin talvella”, Välikoski sanoo.

Usein puunostajat tarjoavat kesäkorjuukelpoisista leimikoista hieman parempaa kantohintaa. Hintaero talvileimikkoon voi olla useita euroja motilta.

Välikoski toivoo, että metsänomistajat tarjoaisivat leimikoitaan kesäkorjuukohteiksi.

”Parhaimmillaan kesäharvennuksessa jälki voi olla talviharvennusta parempaa, sillä valoisassa ja lumettomassa metsässä näkyvyys on hyvä”, hän muistuttaa.

Artikkeli on julkaistu Aarteessa 7/2021.