Petäjäveden vanha kirkko on puurakentamisen mestarinäyte – katossa on 20 000 tervattua paanua

Suurin osa lattialankuista on kirkkoakin vanhempia, lähes 300-vuotiaita. Katon kynttiläkruunun sakarat ovat katajaiset. Kuva: Hanne Manelius

Oli onni, että lääninrovasti Johannes Lybeck piti 1800-luvun lopulla päänsä.

”Uuden kirkon valmistuttua tämä vanha oli purku-uhan alla. Ajateltiin, että sen hirret myydään uudelleen käytettäväksi. Rovastin sanotaan vakuuttaneen ihmiset siitä, että vanha kirkko pitää säilyttää”, kertoo vanhan kirkon säätiön työntekijä ja pääopas Annika Nyström.

Vuonna 1764 valmistunut kirkko on suojeltu Unescon maailmanperintökohteena. Suojelun perusteena mainitaan se, että kirkko edustaa pohjoismaisen puukirkkoarkkitehtuurin ja rakennustaidon pitkää perinnettä.

Kirkolle kävellessä katse kiinnittyy ensiksi korkeaan kellotapuliin, jyrkkiin paanukattoihin ja sitten tummiksi paahtuneisiin hirsiseiniin. Sisälle astellaan puuportaita pitkin ja kellotapulin läpi. Kellotapulin, yhdyskäytävän ja kirkon ovista avautuu näkymä alttarille saakka.

Vierailija hiljentyy puun kauneuden, juhlavien muotojen ja pyhyyden tunnelmassa.

Matkustavaisten suojelupyhimys Kristoforos kannattelee saarnastuolia. Hyvin säilyneet kasvot on maalattu vuonna 1779. Kuva: Hanne Manelius

Harmaat hirsiseinät, penkkirivit ja laudoitetut kattoholvit tuntuvat samaan aikaan lempeiltä ja juhlallisilta.

Kirkon pohja on tasasivuisen ristin muotoinen. Selkänojallisissa penkeissä istutaan katse kohti itäpäädyn alttaria. Penkkejä on myös eteläisessä ja pohjoisessa sakarassa sekä kolmella lehterillä.

Paikalliset talonpojat ryhtyivät ripeästi kirkon rakennustyöhön kesällä 1763, kun pohjapiirros oli valmis. He toivat hirsiä ja muuta rakennusmateriaalia, vaikkei rahoituksesta ollut vielä varmuutta.

Tarvittiin satoja hirsiä, lattialankkuja, sahalautoja, 32 ikkunaa, 20 000 kattopaanua, tuohta, tervaa, rautaa ja 40 000 naulaa.

12 kirvesmiestä ahkeroi 35 päivässä valmiiksi lattian, seinät ja aumakaton. Seuraavana vuonna valmistuivat välikatto, penkit, alttari ja saarnastuoli.

Sisällä on poltettu pelkästään kynttilöitä ja päreitä. Lämmityslaitteita ei ole ollut koskaan.

”Se on varmaan yksi syy, miksei kirkko ole palanut.”

Hirret ja laudat ovat mäntyä, paanukatot haapaa ja koristeellisen kynttiläkruunun sakarat katajaa. Kirkon 12 kulmaa salvottiin lyhyelle nurkalle eli niin kutsutulla kirkkosalvaimella.

”Salvostekniikka on hyvin vanha rakennustapa, joka on kulkeutunut meille antiikin ajoilta Kreikan suunnalta. Täällä hirret on saatu päällekkäin niin tiiviisti, ettei väliin ole tarvittu tilkkeitä”, Nyström näyttää hirsiseinää, jota elävöittävät piilukirveen jättämät aaltoilevat jäljet.

Myös lattialankkujen tarina yltää kauas. Suurin osa veistettiin paikalta puretun pienen kappelin hirsistä.

”Lankkujen puista sanotaan, että ne ovat alkaneet kasvaa suurin piirtein silloin, kun Kolumbus löysi Amerikan.”

Kirkkosalin välikaton punahonkainen laudoitus kaartaa jokaisen ristisakaran kohdalla ylös jyrkkänä tynnyriholvina. Korkeimmalle kurottaa keskuskupoli, jossa on kahdeksan kulmaa ja niiden keskellä pyöreä, puinen rengas.

”Tynnyriholvit tulevat goottilaisesta perinteestä ja kupoli renessanssikirkosta. Nämä vaikutteet kohtaavat itäisen Skandinavian kirkkoarkkitehtuurin.”

Saarnastuolia koristavat Jeesuksen, neljän apostolin ja enkeleiden kuvat. Kuva: Hanne Manelius

Koristelu on niukkaa mutta vaikuttavaa. Katon laudoituksen saumakohdat on peitetty rimoilla, ruoteilla, joihin on maalattu punamullalla vinoja poikkiraitoja.

Ilmeisesti työstään ylpeät ammattimiehet ovat ikuistaneet kattoon punamullalla nimikirjaimensakin. Ohessa on vuosiluku 1764.

Punamulta piristää myös sivuseinien alimpia sidehirsiä ja poikkisuunnassa olevia vetoparruja. Niihin on veistetty taltalla koristenauha, jonka mallina on vuosisatoja vanha munasauva-aihe. Koverretut kohdat hehkuvat punaisina.

Vaaleaa harmaata rikkovat myös vihertäviksi maalatut saarnastuoli ja lukkarintuoli. Saarnastuolia koristavat neljä puista apostolia, Jeesus ja monet enkelit, pienemmät kerubit ja suuremmat serafit. Enkeleitä on myös saarnastuolin katoksessa. Koristehahmoilla on punaiset posket, valkeat vaatteet ja niissä joitakin punaisia siveltimenvetoja.

Saarnastuolia kannattelee puusta veistetty rintakuva, jossa on pyhä Kristoforos, matkustavaisten suojeluspyhimys.

Lukkarintuoli on vaatimattomampi, koristelematon ja harvinainen jäänne. Monesta kirkosta sellaiset purettiin, kun hankittiin urut. Tänne ei koskaan hankittu urkuja, ja lukkarilla on tärkeä tehtävä johtaa virrenveisuuta.

Kirkon katossa on 20 000 haavasta tehtyä, tervattua paanua. Kuva: Hanne Manelius

Harvinainen ratkaisu on sekin, että yhdyskäytävä liittää kellotapulin osaksi kirkkoa. Tapulin lattialaudat muodostavat kauniin kuvion, ja yläpuolella on laaja, siniseksi maalattu kattoympyrä kuin kupoli. Säteittäin naulattujen lautojen keskellä kehässä on punainen, nelisakarainen tähti.

Tapulin alakerran nurkkiin on salvottu neljä komeroa: asehuone isäntien aseille, ruumishuone, almuhuone papin kymmenyksiä varten ja neljäs, josta johtavat portaat ylös kellotorniin.

Ulkona näkee kellotapulin kolme kerrosta kaikessa komeudessaan. Alakerroksen paanukatto nousee jyrkkänä kohti toisen kerroksen kellohuonetta. Tapulin mallia on otettu osin Pohjanmaalta, mutta katon muoto on keskisuomalainen erityispiirre. Puuosat on maalattu valkoisella, punaisella ja mustalla. Räystäiden alapinnassa on myös keltaiset raidat.

Ristikirkon jyrkät, tervatut paanukatot hivelevät silmää. Katon keskellä kohoaa sipulia muistuttava kupoli ja viiritanko, jotka myös on paanutettu taitavasti.

Kirkko herää kesällä eloon: siellä pidetään häitä, kastetilaisuuksia, kesäkonsertteja ja sunnuntaisin kesäjumalanpalveluksia.

”Voi sanoa, että tämä on kesäaikaan Petäjäveden pääkirkkona.”

Istumapaikkoja on 200 ilman lehtereitä, jotka pidetään suljettuina. Valo on ikkunoista tulevaa lempeää luonnonvaloa. Tilaisuudet vetävät väkeä paikalle, mutta moni tulee pelkästään komeaa rakennusta katsomaan. Vierailijoita käy vuosittain noin 15 000.

Kirkon valmistumisesta tulee vuonna 2019 kuluneeksi 255 vuotta. Nyt pyhättö on hyvän huolenpidon kohteena, mutta välillä sitä uhkasi rappeutuminen. Paanukatto lahosi, ikkunoita meni rikki, sali kuului olleen lasten leikkipaikkana ja jopa heinälatona.

1900-luvun alkupuolella havahduttiin siihen, että kirkko kaipaa kunnostusta. Nykyisin korjaustyöt tehdään Museoviraston opastuksella. Muun muassa kattopaanut uusitaan 50 vuoden välein ja tervataan kymmenen vuoden välein.

Kirkkosalin maalaukset ovat säilyneet alkuperäisessä asussaan. Ulkoseiniä ei maalata. Kellotapulin alaosan hirret ovat alun perin olleet punaiset, mutta väri on hiipunut pois. Ainoastaan pohjoispuolen seinä kärsii kosteudesta, ja se joudutaan ehkä joidenkin vuosien kuluttua suojaamaan laudoituksella.

1763–1764 Jaakko Klemetinpoika Leppänen suunnittelee kirkon ja johtaa sen rakennustöitä.

1778 Kirkko vihitään.

1779 Alexander Invenius valitaan Petäjäveden ensimmäiseksi omaksi kappalaiseksi. Jämsäläinen maalari Tammelin maalaa saarnastuolin.

1821 Kirkonrakentajan pojanpoika Eerik Jaakonpoika Leppänen rakentaa kellotapulin, ja samalla tehdään yhdyskäytävä kirkkoon.

1879 Valmistuu uusi, suurempi kirkko Jämsänjärven Kirkkolahden toiselle puolelle ja vanha kirkko jää pois säännöllisestä käytöstä.

1994 Kirkko valitaan Unescon maailmanperintökohteeksi.

2001 Perustetaan vanhan kirkon säätiö.

Juttu on julkaistu Aarteessa 5/14. Juttu on päivitetty 1.2.2019.