Kaari Utrio on surullinen ja vihainen nykyihmisen lyhytjänteisyydestä – Perspektiiviä saadakseen suomalaisen pitäisi mennä hänen mielestään useammin metsään
”Osa suomalaisen sielusta on aina ollut metsässä”, sanoo kirjailija, taiteilijaprofessori Kaari Utrio.
Jo pelkästään kirjallisuudesta tästä löytyy roppakaupalla todisteita. Monet kerrat juuri metsä on ollut paikka, jonne historiallisissa romaaneissa ja näytelmissä on juostu vaikeuksissa itkemään itkut. Melkein yhtä usein metsässä on rakastettu salaa tai odotettu toista turhaan puiden katveeseen.
Utrio kertoo surevansa sitä, että 1960-luvulla alkaneen kaupungistumisen myötä metsästä on tullut monelle nykyihmiselle osin menetetty ja vieras elementti.
”Metsä on edelleen suuri voimavaramme myös henkisesti. Sen siimeksessä voi kuulla omat ajatuksensa, levätä, virkistyä ja saada etäisyyttä asioihin. Uskon, että metsä voi toisinaan korvata terapeutin kuuntelevan korvan tai ystävän olkapään.”
Viiden lapsen isoäidille on tärkeää tutustuttaa myös seuraavat polvet luontoon. Kun lapsenlapset haluavat uimaan läheiselle metsälammelle, matkalla tutkitaan aina myös kasveja, muurahaispesiä ja opetellaan puulajeja. Arkiset opetukset, kuten se, että luontoon ei saa heittää roskia, tarttuvat pienten mieleen uintimatkan kylkiäisinä.
Maidonhakumuistot
Helsingissä varttunut Utrio vietti kesät yleensä maalla Karhulassa itäisen Suomenlahden rannalla. Hänen mieleensä ovat jääneet erityisesti maidonhakumatkat.
Ensin piti soutaa. Yleensä tehtävä lankesi Kaarille, isosiskolle. Merimatkan jälkeen taival jatkui pitkospuita ja metsäpolkuja pitkin neljän litran maitokannu kainalossa.
”Ei kenellekään vanhemmalle tulisi enää mieleen lähettää pieniä lapsia yksin usean kilometrin metsätaipaleelle, mutta omassa lapsuudessani oli itsestään selvää, että maidonhaku oli minun ja kahden pikkuveljeni työtä.”
Jo alakoululaisena Kaari osasi paitsi soutaa myös kokea verkot ja perata itse saaliinsa.
Elokuussa poimittiin urakalla marjoja ja sieniä. Sato kuljetettiin talveksi Helsinkiin, aluksi bussilla ja myöhemmin isän työsuhdeautolla.
”Koska minulla on ylitaipuvat nivelet ja poimin lapsena marjoja hyttysten seassa enemmän kuin tarpeekseni, en vieläkään nauti marjastuksesta, vaikka muuten liikun metsässä mielelläni. Olen antanut itselleni luvan ostaa marjoja pakastimeen.”
Sienet takapihalta
Sienessä Utrio käy miehensä kanssa mielellään. Kantarellit, lampaankäävät ja herkkutatit ovat pariskunnan suosikkeja. Sienestäjien lempiherkku on yksinkertainen: pannulla paistetut sienet sipulilla ja pekonilla höystettynä.
Sienestysmaastot ovat alkaneet perheen takapihalta jo yli 30 vuoden ajan, vaikka ikänsä Helsingissä asuneiden piti alun perin hankkia Somerniemeltä vain huvila.
”Muistan varhaisen aamun keväällä 1975. Mieheni soitti minulle kaupunkiin ja tokaisi, että sano yksikin hyvä syy, miksi asumme Helsingissä. En keksinyt ainuttakaan syytä, ja pian sen jälkeen huomasimme asuvamme maalla.”
Kotiutuminen kävi helposti. Utrio yllättyi siitä, kuinka häntä usein kaupungissa vaivannut selittämätön surumielisyys ja levottomuus vaihtui maalla seesteisyyteen. Ei vähiten sen vuoksi, että kirjailija otti tavakseen kulkea metsissä.
Kirkkaus ja rauha
Rauhoittava, ikuinen ja kirkas ovat sanoja, jotka kuvaavat Utriosta parhaiten suomalaista metsää.
Kirkkaus tulee vastaan lehdillä ja neulasissa, jotka heijastavat valoa. Metsä itsessään henkii rauhallisuutta ja muistuttaa siitä, että kaikki tarvitsee kasvaakseen aikaa ja kärsivällisyyttä.
”Metsässä sieluni lepää ja rauhoittuu. Olen sen sukupolven ihminen, joka ei osaa koskaan pelätä metsässä. Tiedän, että täällä päin on joskus tavattu karhukin, mutta uskon siihen, että eläin väistää kyllä ihmistä. Varmuuden vuoksi pidän mukanani kännykkää, mutta luonnossa kulkiessani se on useimmiten äänettömällä.”
Utrion jokainen aamu alkaa noin tunnin kävelylenkillä metsässä. Usein mukana on hänen poikansa koira Ruffe, joka tulee mummolaan hoitoon päiviksi.
”Yrityksemme Amanita sijaitsee kotimme tuntumassa. Sukupolvenvaihdoksen myötä vuonna 2006 sen vetovastuu siirtyi pojalleni. Aamulla kun hän tulee töihin, koira tulee meille. Ruffe on siten tärkeä osa perhettämme ja työyhteisöämme.”
Metsäkaipuu
Syksyt ovat kirjailijalle kiireistä aikaa, koska niihin kuuluu vierailuita kirjamessuilla ja kirjakaupoissa.
Utriolta on juuri ilmestynyt 1830-luvun ruukki- ja kartanomiljööseen sijoittuva romaani Vaitelias perillinen, jonka markkinointi haukkaa syksystä ison osan.
”Minusta on tullut hiljaa ja huomaamatta maalainen. Käyn mielelläni välillä kaupungissa ja esimerkiksi messuilla, mutta jos joudun olemaan yli kaksi päivää poissa metsästä, minuun tarttuu ärtyisyys, joka karisee pois vain luonnossa.”
Metsäkaipuu on edellytys myös uusien tarinoiden syntymiselle: juuri aamulenkeillä syntyvät uudet ideat, juonien lukot avautuvat ja henkilöt lähtevät elämään.
Metsä antaa perspektiiviä
Historiaan perehtynyt ja siitä paljon kirjoittanut Utrio arvelee yhden metsän viehätyksistä olleen se, että se oli paikka, jossa oli tilaa olla yksin.
”Kun elettiin ahtaasti, metsä tarjosi rauhoittumispaikan, jonne saattoi mennä silloin kun oli vaikeaa. Toisaalta metsää myös pelättiin. Muistan, kuinka omassakin lapsuudessani lapsia toisinaan etsittiin pitkin poikin metsää.”
Utrio muistuttaa, että metsä on edelleen suurin luonnonvaramme, jonka häviämisestä on oltu melkein aina huolestuneita.
”1800-luvulla suuri taloudellinen huoli oli se, että kaskeaminen hävittää metsät ja energiavaramme hupenevat. Kaskeaminen päättyi vähitellen, mutta samankaltainen lyhytjänteinen elämäntapa on tyypillistä omalle ajallemme. Teho ja hyöty halutaan maksimoida seurauksista välittämättä.”
Kirjailija on surullinen ja vihainen nykyihmisen lyhytjänteisyydestä. Juuri perspektiiviä saadakseen suomalaisen pitäisi mennä hänestä nykyistä useammin metsään.
”Metsässä näkee konkreettisesti luonnon kiertokulun ja ikuisuuden. Kun katsoo tarpeeksi tarkkaan, näkee, ettei oma elinikä sittenkään ole kaikki. Satoja vuosia vanhat hongat ovat olleet ennen meitä ja ovat jälkeemmekin, jos emme tehokkuusvimmassa niitä tuhoa.”
Avohakkuista hän ei pidä mutta sanoo ymmärtävänsä, että niitä toisinaan tarvitaan. Moni muu tehokkuuden nimissä tehty asia saisi hänestä jäädä tekemättä.
”Maalla näkee selvästi esimerkiksi ilmastonmuutoksen. Aiemmin kotimme lähellä sijaitseva Painionjärvi jäätyi itsenäisyyspäivän tienoilla. Nykyään jää peittää sen aikaisintaan uutenavuotena.”
Myös pysyvän lumen aika on lyhentynyt: Utrion kirjanpidon mukaan esimerkiksi viime talvena lunta oli vain kuutisen viikkoa.
Tulevaisuushuolestaan huolimatta hän sanoo tarkkailevansa luontoa vain yksityisesti. Kirjojen tapahtumat sijoittuvat jatkossakin historiaan.
Matkoja metsän läpi
Utrion romaaneissa tehdään usein matkoja metsän läpi. Kesällä saatetaan kulkea polkuja tai peltoja pitkin, talvella tehdään matkaa esimerkiksi reellä järven yli.
Hän sanoo sään tarkkailemisen olevan sekä osa ammattia että harrastus. Aamulenkin jälkeen hän kirjaa päiväkirjaansa lämpötilan ja lyhyen kuvauksen säästä.
”Taidan olla tyypillinen suomalainen, sillä minulla on yli 30 vuoden ajalta merkinnät kesän kauneimmista hellepäivistä ja siitä, onko jonakin päivänä satanut vai paistanut.”
Sään kanssa on oltava tarkkana myös kirjoissa. Esimerkiksi keskiajalla oli yhtä lämmintä kuin nykyään, mutta sen jälkeinen pieni jääkausi toi mukanaan nykyistä kylmemmän ilmaston, jota kesti 1800-luvulle asti.
Myös metsä on osattava kuvata kirjoissa oikeanlaiseksi. On tiedettävä, onko tietyllä seudulla tiettyyn aikaan voinut kasvaa vaikka tammia tai vaivaiskoivuja
Koppa mukaan
Luonto tulee vastaan heti kirjailijan takapihalla. Puutarha on vehreä ja pihan perällä on pieni saunamökki, joka lämpiää klapeilla.
Saunan pihassa on pienenpieni lampi, jossa voi uida muutaman vedon, jos lähdeveteen tarkenee. Vielä viime kesänä lammessa polski kuutisenkymmentä ruutanaa, jotka Kaari ja hänen miehensä olivat isolla työllä ja vaivalla siirtäneet kotilampeensa. Syksyllä tuli saukko, joka popsi kaikki kalat aamupalakseen.
Vaikka Utrio pitää enemmän paisteesta kuin sateesta, kehnokaan sää ei ole hänelle este tarkkailla lammen elämää tai mennä metsään. Hän muistuttaa, että sade ja aurinko paljastavat tutustakin paikasta eri puolia.
Syksyllä sateen jälkeen luonnossa liikkuessaan Kaari Utrio kantaa usein mukanaan koppaa, jonne voi kerätä kantarellit ja suppilovahverot. Samalla, kun koppa täyttyy sienistä, rentoutuu mieli.
”Someron honkapuiset harjurinteet tarjoavat minulle iloa, rauhaa ja sopusointua, jollaista en muualta löydä.”
Artikkeli on julkaistu Aarteessa 9/2009.
Metsäpalvelu
Miltä metsäsi näyttää euroissa? Katso puun hinta alueittain ja hintojen kehitys koko Suomessa.
Osaston luetuimmat
- Tämä kone mullisti kotitarveklapien tekemisen 40 vuotta sitten eikä vanhaan enää palattu
- Kemin jättitehtaalle karmea alku, yli viisi kuukautta pois pelistä – Metsä Group vakuuttaa, että puukauppatahti pitää silti
- Aarre | Aarteen lukija on oppinut, että hoitamattomasta metsästä on vaikea saada enää hoidettua ‒ ”Viisainta olisi olla puuttumatta vanhojen metsien elämään”
- Kauppalehti: Nuuka eteläpohjalaismies keräsi kaikessa hiljaisuudessa miljoonaomaisuuden – säätiö auttaa nyt rahoilla kotikylän nuoria
- MTK on pettynyt hirvieläinten metsästystavoitteisiin: ”Metsänomistajien ja muiden sidosryhmien näkemykset jätettiin monessa riistaneuvostossa täysin huomioimatta”
- Miljardi-investoinnit alkoivat sataa UPM:n laariin, yhtiö erottui selvästi kotimaisista kilpailijoistaan
- Stora Enson tulos heikkeni − yhtiö varautuu irtisanomisiin