Turkka Aaltonen taitaa erätaidot: ”On sääli, etteivät ihmiset enää osaa tällaisia perustaitoja”
”Näissä metsissä seikkailin lapsenakin”, sanoo Turkka Aaltonen johdattaessaan meidät metsään Porin lentokentän takana. Metsässä kulkee nykyisin lenkkipolku, ja päällä surisee pienkoneita. Porin ilmailuopisto toimii lentoasemalla.
Lentokoneet ovat Aaltoselle rakkaita, ja hän oli aikanaan perustamassa Porin laskuvarjokerhoa. Parhaiten hänet silti tunnetaan erätaidoista. Ei liene sellaista luonnonantimien hyödyntämistapaa, jota Aaltonen ei olisi joskus kokeillut.
Tällä reissulla emme kerää villiruokaa. Sienistä löytyisi tällä kertaa vain myrkyllistä pulkkosientä ja pahanmakuista valevahveroa. Syksyinen maitohorsma on jo kellastunut eikä sovi teeksi.
”Villiyrttien paras aika on viikko juhannuksen kummallakin puolella. Kukkimisen jälkeen kasvit alkavat maistua pahalta”, Aaltonen sanoo.
Nyöriä nokkosenvarresta
Makumatkan sijaan saamme nähdä, miten nokkonen muuttuu nyöriksi. Aaltonen niistää hansikaskädellä nokkosesta poltinkarvat pois ja naputtelee sitten puukonkahvalla kasvin varren puumaisen keskiosan pehmeäksi.
”Nokkosta käsitellään kuten pellavaa. Kovasti ei saa ruhjoa, etteivät kasvin pinnalla olevat kuidut katkea. Kuiva nokkoskuitu on silkinhieno ja valkoinen, siitä voi tehdä jopa paperia.”
Nokkosen pinnasta irtoaa pitkiä kuituhapsia. Turkka Aaltonen ottaa niitä kaksi nippua ja alkaa punoa. Samaan aikaan kierretään yhtä nippua kolme kierrosta itsestä ulospäin, nostetaan se itseen päin yli toisen nipun ja kiristetään.
Punominen on yksinkertaista ja sujuu taitajalta nopeasti. Nokkosnyöri on niin kestävä, että se sopii vaikka ongensiimaksi. Aaltonen opettaa punomista muun muassa koululaisille vetämissään työpajoissa.
”On sääli, etteivät ihmiset enää osaa tällaisia perustaitoja.”
Partio vei seikkailemaan
Turkka Aaltonen syntyi Turussa vuonna 1944. Pari vuotta myöhemmin perhe muutti Poriin. Kaupunkilaispojasta tuli erämies partioharrastuksen kautta.
”Silloin tehtiin sellaisia retkiä, ettei olis äiti päästänyt, jos olisi tiennyt. On hyvä, että nykyisin tehdään turvallisuussuunnitelmat. En ole kerjännyt verta nenästäni, vaikka monta kertaa on ollut henki mennä.”
Toinen nuoruuden virike oli Luostarinmäen käsityöläismuseo, johon Turussa asuvat tädit veivät Turkkaa. Vanhojen kädentaitojen työnäytökset tekivät poikaan suuren vaikutuksen.
Seikkailuhenkisestä miehestä tuli aluksi ammattipartiolainen. Nuorisojärjestö Vesaisissa hän työskenteli 1980–1990-luvuilla. Erätaidot ja nuorisotyö yhdistyivät seikkailukasvatuksessa: 90-luvun alussa Turkka Aaltonen oli perustamassa seikkailukasvatusjärjestö KOTA ry:tä ja koulutti ensimmäisiä seikkailuohjaajia.
Osaamistaan luonnonkasvien käytössä ja muinaistekniikoissa hän kartutti käymällä kursseja Suomessa ja muissa Pohjoismaissa, lukemalla kirjoja ja tutustumalla eri taitojen osaajiin. Hänen ensimmäinen kirjansa, yhdessä kuvittaja Martti Arkon kanssa tehty Retkeilijän luonnonmuona, ilmestyi jo vuonna 1982.
Arkko kuvitti Aaltosen muutkin kirjat, joista moni on alansa klassikko. Lallin pidot (2001) tarjoaa katselmuksen kivikauden suomalaisten metsästäjä-keräilijöiden ja varhaisten viljelijöiden ruokakulttuuriin. Vanhat hyvät erätaidot -kirjassa (1997) käydään läpi asumukset, työkalut ja aseet, joiden avulla muinaissuomalainen pysyi hengissä.
Lallin pitojen reseptikokoelma on varsin kattava kaislapuurosta täytettyihin kalanpäihin. Turkka Aaltonen sanoo kokeilleensa kirjan ohjeista kaikkia paitsi peuranpääkeittoa.
Tulta taulalla ja piikivellä
Aaltosen muinaistaitojen osaaminen on päässyt käyttöön myös opetustehtävissä. Hän oli käynnistämässä Mynämäen silloisen käsi- ja taideteollisen oppilaitoksen muinaisartesaaniopintoja ja opettaa yhä eräoppaita Karkussa ja Kurussa sijaitsevissa oppilaitoksissa. Hän oli myös aloittamassa Turussa Kuralan Kylämäessä järjestettäviä primitiiviasekilpailuita.
Muinaistaitojen kokeilu antaa kuvan haastavasta elämästä kauan sitten. Aaltonen näyttää, miten tulet tehdään tulusraudan, piikiven ja taulan avulla. Kuiva taula muistuttaa mokkanahkaa. Sen valmistaminen on pitkä prosessi.
”Taulakääpä pitää ensin liottaa, sitten venyttää ja kuivata. Se imee helposti vettä itseensä, eli jo sen kuivana pitäminen oli haaste.”
Toinen haaste oli piikiven löytäminen. Piikiveä ei ole Suomen maaperässä, vaan lähimmät esiintymät ovat Venäjän Karjalassa. Piikiveä löytyi parhaiten ja löytyy edelleen satamapaikoilta, johon laivat ovat jättäneet Pohjanmeren rannikon satamista tuomiaan painolastikiviä.
Kun tulusrauta iskee piikiven terävään särmään, syntyy kipinä, joka pyydystetään taulaan. Kytevän taulan avulla kipinä viedään helposti syttyvään ainekseen. Aaltonen käyttää tuohirullaa, joka on täytetty kuivalla, höttöiseksi hierotulla katajankuorella. Kun liekki viimein leimahtaa, on nuotion oltava valmiina, ettei työ ollut turhaa.
”Varmasti moni eränkävijä on kuollut kylmään, kun ei saanutkaan nuotiotaan syttymään.”
Selviytymistä kriisioloissa
Nykyihmisen selviytymistaitojen vähäisyys on huolettanut Aaltosta siinä määrin, että 1970-luvulla hän oli perustamassa Survival Kiltaa. Järjestö kouluttaa turvalliseen luonnossa liikkumiseen ja luonnonravinnon hyödyntämiseen.
80-luvun alussa Turkka Aaltonen teki osana työryhmää Puolustusvoimille oppaan villiruoan hyödyntämisestä kriisiolosuhteissa. Luonnonmuonaopas ilmestyi vuonna 1985.
Opasta tehtiin Turun saaristossa armeijan alueilla, ja lähes kaikkea tavallisesti laitontakin pyyntiä sai kokeilla. Kiellettyä oli vain myrkyllä ja räjähteillä pyytäminen. Aaltonen kumppaneineen kokeili erilaisia ansoja ja jousimetsästystä ja tutustui myös hyönteisravintoon.
Yhteistyö Puolustusvoimien kanssa jatkui pitkään. Aaltonen on esimerkiksi kouluttanut ilmavoimien kadetteja Kauhavan lentosotakoulussa.
”On ollut mielenkiintoista päästä mielenkiintoisiin paikkoihin oikeitten äijien kanssa.”
Patakakkonen oli suuri show
Television maineikkaan ruokaohjelman Patakakkosen Kesäkeittiö-sarjaan Turkka Aaltonen päätyi, kun ohjelman vetäjä, keittiömestari Jaakko Kolmonen oli ”kuullut kaikista näistä mun hulluuksista”.
Patakakkosta tehtiin ajan tavan mukaan suurella kalustolla. Kesäkeittiössä muun muassa valmistettiin savustettua lihaa Louhisaaren kartanon kupeessa.
”Kun sytytimme tulet kotaan, jossa lihat piti savustaa, tuli kartanosta vihainen työntekijä huutamaan, että tämä on Suomen historiallisia ykköskohteita, ei siihen saa tehdä tulia. Apuun otettiin Ylen kaluston diskosavulaite. Kun raapaisin tulitikun, samalla poika avasi kaasuhanat kodan takana. Lihat olin valmistanut jo aiemmin. Ongelma oli vain siinä, että diskosavu painui alaspäin”, Aaltonen muistelee.
Kerran Tohlopissa tehtiin maauunissa pizzaa, joka meni paistuessaan kurttuun. Kuvausaikaa oli jäljellä seitsemän minuuttia, ja Kolmonen ilmoitti, että pizzaa ei ehdittäisi tehdä uusiksi.
Paikalle riensi Patakakkosen toinen keittiömestari Sirkka Gustafsson, joka valmisti pikavauhtia uuden taikinan ja värjäsi pizzan pinnan soijakastikkeella ruskeaksi. ”Paistamaton pizza vedettiin uunista, Jaakko Kolmonen totesi, että aijai kun sormia polttaa, ja sitten kamera käännettiin Tohlopinjärvelle”, Turkka Aaltonen nauraa.
Ja sitten oli se grillattu kyy. Se oli hetken inspiraation tulos. Alun perin piti kokata ihan muuta, mutta kyyvainaa tuli sopivasti tarjolle esimerkkinä hätäruoasta. Traktorin yliajama käärme ei ollut enää ihan tuore.
”Kyy haisi kamalalta ja katkesi, kun käsittelin sitä.”
Aaltonen ei haluaisi tulla muistetuksi käärmemiehenä, mutta kyyjuttu tulee häntä edelleen vastaan. Hänen lapsiaan jopa kiusattiin siitä koulussa. Tytär oli tokaissut suunsoittajille, että olkaa hiljaa tai meidän isä syö teidätkin.
Kirja on tärkeä esine
Enää Turkka Aaltonen ei metsästä eikä kalasta. Osa arjesta menee eläkeläisen toimissa kuten vaimon suvun mökillä Nokialla ja pieniä pojantyttäriä hoitaessa.
Opetustöitä hän jatkaa edelleen. Loppuvuoden ohjelmassa on vielä neljä viikkoa eräoppaiden koulutusta. Haastattelun aikanakin Aaltosen puhelin soi, ja tarjolla olisi työkeikka.
Tyypillinen keikka on työpajan vetäminen historiallisessa tapahtumassa. Historian elävöittäminen on Aaltoselle mieleen. Hän vetää myös käsityöpajoja. Esimerkiksi joulupajoissa tehdään risulintuja, jollaisia Kanadan cree-intiaanit ovat valmistaneet houkutuslinnuiksi. Muinaistekniikat jatkavat näin elämäänsä koriste-esineinä.
”Teimme aikoinaan strutsin kokoisen risulinnun jousiammuntamaaliksi.”
Rakas harrastus Aaltoselle on kirjojen keräily. Hänen ex libriksessään on purjelentokoneen kuva nuoruudenharrastuksen mukaan. Bibliofiiliksi tunnustautuva mies on juuri lähdössä Tukholmaan kirjanhankintamatkalle.
”Kerään erityisesti kansatiedettä käsittelevää kirjallisuutta. Minusta ei ole mistään kotoisin, jos erätaidoista luetaan tabletilta. Kyllä siinä pitää olla se kirja.”
Artikkeli on julkaistu Aarteessa 9/17.
Metsäpalvelu
Miltä metsäsi näyttää euroissa? Katso puun hinta alueittain ja hintojen kehitys koko Suomessa.
Osaston luetuimmat
- Puukaupoista käydään kovaa kisaa − kolmannes metsänomistajista luottaa metsänhoitoyhdistyksiin
- Kaakonkulma: Mustaturkkisista susista havaintoja Miehikkälässä – katso riistakameraan tallentunut kuva
- Venäjän hyökkäyssota mullisti pellettituonnin − Suomi ostaa poltettavaa Tanskasta
- Riistakamerat räpsähtivät itärajalla yli 12 000 kertaa – Sallan rajaloikkarit pääsääntöisesti hirviä
- Aarre | Puukauppapaikka Kuution toimitusjohtaja Aku Mäkelä: ”En muista työuraltani, että puulle olisi ollut koskaan näin kovaa kysyntää”
- Saako vapaa-ajan kalastaja myydä nappaamansa hauen vai ei? Kalatalouden keskusliitto selvitti kiistaa herättänyttä kysymystä
- Alueviesti: Huittisten ABC:n pihassa nähtiin susi