Metsäkeskuksen Markku Remes: ”Avohakkuiden kiellolle ei ole ekologisia perusteita”

Jatkuvapeitteisessä metsässä voidaan erottaa 3–6 latvuskerrosta. Saarijärven koealalla latvuskerroksia on neljä. Kuva: Jyrki Luukkonen

Avohakkuita ei tulisi kieltää valtion metsissä, arvioi Markku Remes. Hän perustelee kantaansa sillä, että avohakkuiden kiellolle ei ole ekologisia perusteita.

”Osa metsälajeistamme hyötyy valosta ja paahteisista paikoista, osa varjoisista elinympäristöistä. Jos haluamme säilyttää monimuotoisuuden, tarvitsemme kaikenlaisia elinympäristöjä.”

Viime keväänä luontojärjestöt käynnistivät kampanjan, joka tähtää avohakkuiden kieltämiseen valtion metsissä. Aloite, joka keräsi vaaditut yli 50 000 allekirjoitusta, siirtyy huhtikuussa 2019 valittavan uuden eduskunnan käsiteltäväksi.

Ympäristöjärjestöjen mukaan avohakkuisiin perustuva metsätalous on johtanut esimerkiksi monien aikaisemmin tavallisten lintujen uhanalaistumiseen, mustikan peittävyyden vähenemiseen sekä retkeilymetsien luonnonrauhan rikkoutumiseen. Avohakkuiden tilalle luontojärjestöt esittävät siirtymistä jatkuvapeitteiseen metsänkäsittelyyn, niin sanottuun jatkuvaan kasvatukseen.

”Jatkuvaa ja jaksollista kasvatusta ei tule asettaa vastakkain”, Markku Remes sanoo. Kuva: Jyrki Luukkonen

Monimuotoisuudelle tärkeää lahopuuta on aiemmin ollut talousmetsissä niukasti, mutta nykyään tilanne on korjaantumassa.

”Lahopuun määrä eteläisen Suomen metsissä on lisääntynyt 1930-luvulta lähtien. Nykyään sitä jätetään hakkuissa tarkoituksella, ja lumi- ja myrskytuhojen myötä sitä syntyy koko ajan lisää”, Remes muistuttaa.

Monille lintulajeille avohakkuualojen reunametsät ovat hyviä pesimäpaikkoja, koska aukko houkuttelee perhosia ja muita hyönteisiä. Monet pöllölajit hyötyvät uudistusalojen jyrsijöistä.

Remes kannustaa metsänomistajia ja lintuharrastajia yhteistuumin pöntöttämään uudistusalojen reunametsiä.

Mustikalle avohakkuu ei välttämättä ole niin suuri riski kuin keskustelussa on annettu ymmärtää, vaan uudistamiseen liittyvä maanmuokkaus jopa parantaa mustikan geeniperimää.

”Mustikka on niin tehokas lisääntymään suvuttomasti, että täysin mustikkakasvuston peittämän hehtaarin alalla metsässä saattaa käytännössä olla vain alle 100 eri mustikkayksilöä. Kun maa muokataan, uudet yksilöt kasvavat siemenestä. Mustikan peittävyys pienenee joksikin aikaa, mutta sen geeniperimä rikastuu.”

Ympäristöjärjestöt esittävät jatkuvapeitteistä kasvatusta keinona kamppailla ilmastonmuutosta vastaan, sillä avohakkuualoilta vapautuu hiiltä ilmakehään. Suomen metsäkeskuksen metsänhoidon johtava asiantuntija Markku Remes muistuttaa, että aukko on vain yksi osa metsän kiertoaikaa ja että hiilen kiertokulkua tarkasteltaessa pitäisi ottaa huomioon metsän muutkin kehitysvaiheet.

”Hiilensidonta ei ole jaksollisen kasvatuksen metsissä negatiivista. On totta, että kiertoajan ensimmäiset 20 vuotta ovat hiilitaseen kannalta huonoja, sillä pieni puusto sitoo hiiltä niukasti. Mutta 20 vuoden jälkeen, kun puiden kasvu kiihtyy, hiilensidonta on rehevillä kasvupaikoilla paljon nopeampaa kuin jatkuvapeitteisesti käsitellyissä tai vanhoissa metsissä.”

Lue myös: Jatkuva kasvatus ja jaksollinen kasvatus – mitä eroa?

Metsäkeskus seuraa jatkuvapeitteisesti käsitellyn metsän kehitystä koealallaan Keski-Suomessa. Koealan puusto mitattiin ennen hakkuuta, ja jäljelle jäävät rungot valittiin niin, että puuston määrä on juuri suositusten mukainen. Kuva: Jyrki Luukkonen

Remeksen mukaan jatkuvapeitteistä kasvatusta ei voida perustella väitteellä, että se tulee pitkällä tähtäimellä edullisemmaksi, koska maanomistaja säästyy uudistamiskuluilta.

”Etelä-Suomessa metsänviljely tuottaa rehevillä kasvupaikoilla parhaan taloudellisen tuloksen vielä kolmen prosentin korkokannallakin. Mitä pohjoisemmas mennään, sitä vähemmän viljelyyn kannattaa satsata. Mutta vaikka Lapissa ei voi laittaa kahta tuhatta euroa viljelyyn ja sitä seuraaviin taimikonhoitotöihin, metsää voidaan silti kasvattaa tasaikäisesti turvautumalla luontaiseen uudistamiseen.”

Juurikäävän vaivaamissa metsissä jatkuvaa kasvatusta ei tulisi käyttää lainkaan, koska sieni leviää rihmastona puusta toiseen juuriyhteyksien kautta ja lahottaa uuden puusukupolven ennen kuin se ehtii tukkipuuksi.

”Jos metsässä on juurikääpää, ainoa oikea ratkaisu on avohakkuu ja puulajin vaihtaminen esimerkiksi koivuun.”

Metsäteollisuuden investointien myötä puun käytön ennustetaan kasvavan. Moni miettii, riittääkö Suomessa puuta jättitehtaiden kitoihin. Jatkuvaan kasvatukseen siirtyminen ei kuitenkaan tätä ongelmaa poista.

”Jatkuvapeitteisessä kasvatuksessa puuntuotos laskee viidenneksen jaksottaiseen kasvatukseen verrattuna eteläisen Suomen tuoreilla ja sitä ravinteisemmilla kasvupaikoilla. Kotimaisen puun hakkuumahdollisuudet alenisivat selvästi”, Markku Remes huomauttaa.

Mikäli valtion ja yksityisten metsissä siirryttäisiin valtamenetelmänä käyttämään jatkuvapeitteistä kasvatusta, olisi metsäteollisuuden käytettävä nykyistä enemmän ulkomailta tuotua puuta.

Rahkasammal on puun siemenille hyvä kasvualusta. Kuva: Jyrki Luukkonen

Remes on pannut merkille, että termit tuntuvat olevan monelta avohakkuukeskusteluun osallistuvalta hukassa. Esimerkiksi sellaiset metsänkäyttötavat kuin kaistalehakkuut tai siemenpuu- tai suojuspuuhakkuut eivät kuulu vain jatkuvan kasvatuksen menetelmiin, vaan ne ovat vuosikausia olleet metsälain mukaisia, jaksolliseen metsänkasvatukseen kuuluvia hakkuita.

”Lehtiä lukiessa huomaa, että keskustelijat puhuvat usein eri asioista. Jatkuvapeitteinen metsänkasvatus ei ole uusi asia, sitä on tehty iät ajat.”

Henkilökohtaisesti Remes on sitä mieltä, ettei jatkuvaa ja jaksollista kasvatusta tulisi asettaa vastakkain. Molemmille on sijansa. Sopivin metsänkäyttötapa tulisi puntaroida metsikkökohtaisesti niin, että samalla otetaan huomioon maanomistajan toiveet ja arvot.

Tässä kohtaa metsäammattilaisilla olisi hänen mukaansa petraamisen paikka.

”Ei pidä teettää hakkuita suoraviivaisesti tietyn mallin mukaan vaan keskustella metsänomistajan kanssa niin, että hän varmasti ymmärtää, mitä tulee saamaan.”

”Karmein tilanne on se, jos metsänomistaja on jälkeenpäin täysin pettynyt hakkuun tulokseen.”

Artikkeli on julkaistu Aarteessa 10/18.