Kaj Lindgård tekee lehmuksesta jättimäisiä ihmisiä – ensimmäisen suuren veistoksen mallina ambulanssikuski

Välillä joukosta nousee taitaja, joka etenee muita pidemmälle, alalla kuin alalla. Koristeveistossa tällainen tapaus on Kaj Lindgård. Närpiön yläastetta käydessään Kaj huomasi, että käsillä tekeminen sujuu. Hän alkoi miettiä tulevaisuuttaan metalli- tai puuseppänä.

”Lukion loppupuolella näin kaverin kodissa rokokookaluston. Tajusin heti, että haluan tehdä noita outoja mutta kauniita huonekaluja.”

Närpiön Pirttikylästä oli vain 25 kilometriä maineikkaaseen Jurvan käsi- ja taideteollisuusoppilaitokseen, joten Kaj kävi kurkistamassa paikkaa. Sen monipuolisuus teki häneen vaikutuksen.

”Tiesin puupuolesta, mutta koristeveisto oli yllätys. Olin aivan myyty. Ajattelin, että noita ei tee kuka tahansa.”

Eikä Kaj ollut kuka tahansa. Se on huomattu myös Louvren taidemuseossa Pariisissa.

Kaj Lindgård tekee veistoksensa lehmuksesta, joka on koivua vaaleampaa, kevyempää ja huokoisempaa. Hän hoksasi vasta myöhemmin, että samaa puuta löytyy hänen sukunimestään. Kuva: Mikko Lehtimäki

Kaj Lindgård aloitti artesaani-puusepän opinnot Jurvassa vuonna 2006. Kolmivuotinen koulutus lähti perusteista, sillä heti alkuun tehtiin kustavilainen kalusteryhmä. ”Siinä ei ollut paljon veistämistä, mutta hyvin tarkka piti olla.”

Opinnot jatkuivat kohti haastavampaa rokokoota. Koneet ja puu tulivat tutuiksi, mutta parasta oli oppimisympäristö, joka kantoi mukanaan jurvalaista perinnettä.

”Opettajat, porukka ja koko ympäristö olivat mahtavia. Se oli kuin perhe. Kaikki seurasivat toistensa työtä ja ottivat oppia.”

Artesaaniopintojen jälkeen suurin into tyylihuonekalujen tekemiseen oli mennyt, varsinkin kun niille ei näyttänyt olevan edes kysyntää. Sen sijaan koristeveisto veti. Kaj oli käynyt jo perusopintojen aikana kansalaisopiston veistokursseilla. Nyt opiskelu jatkui koristeveistomestarin koulutuksella.

Opetus innosti, koska opettajat eivät enää kertoneet mitä tehdään vaan miten. Jokainen sai valita omat työnsä.

”Tekniikka alkoi vähitellen olla hallussa, se miten poistetaan puuta ja hiotaan. Mutta ennen kaikkea tehtiin todella monta veistosta. Taiteellisuus kehittyi vähitellen.”

Kisällintyö ja mestarintyö olivat tiukkoja testejä, kun tulosta piti saada aikaan määräajassa. Esimerkiksi rokokoopeili piti veistää ja pintakäsitellä 28 tunnissa.

Mestarintyönään Kaj suunnitteli ja valmisti puolipyöreän lipaston, johon sisältyi muun muassa intarsiaa ja veistoa.

”Tein viiden viikon aikana töitä noin sata tuntia viikossa. Se oli aika iso rykäys.”

Tämän puujättiläisen malliksi Kaj Lindgård löysi jurvalaisen ambulanssikuskin. Valmista syntyi neljässä kuukaudessa. Veistos on noin kaksi kertaa normaalin ihmisen kokoinen. Kuva: Mikko Lehtimäki

Vuonna 2013 Kaj Lindgårdin tilanne oli hyvä. Hän oli valmis artesaani ja koristeveistomestari.

Opinahjolla meni huonommin, sillä Jurvan käsi- ja taideteollisuuskoulu lakkautettiin vuonna 2015. Koulu oli ehtinyt toimia 104 vuotta, mutta Seinäjoen koulutuskuntayhtymä Sedu ei nähnyt sillä enää tulevaisuutta ammattiopintojen tarjoajana.

Kaj pitää tilannetta harmittavana. Hän ymmärtää, että Sedu ei halua koulia Jurvassa ammattiin, jolle ei ole työpaikkoja.

”Koulutuksella olisi kuitenkin vielä kysyntää, vähintään kurssipohjalta. Toisaalta opettajatkin ovat lähteneet.”

Kaj Lindgård ei lähtenyt. Yhtenä harvoista hän pysyi uskollisena Jurvalle, josta oli tullut hänen maailmansa keskipiste. Hän vuokrasi käyttöönsä oppilaitoksen entisen veistoluokan ja jatkoi yrittäjänä ja kuvanveistäjänä. Asunto on 400 metrin päässä.

”Olen hyvin onnekas, kun voin jatkaa täällä yli kahdensadan vuoden taakse ulottuvaa jurvalaista perinnettä.”

Artesaanin opinnoista lähtien Kaj oli tehnyt erilaisia tilaustöitä, sekä puusepän töitä että kuvanveistoa. Ne toivat rahaa mutta veivät aikaa ja hajottivat keskittymistä. Tähtäin oli ylempänä.

Vuonna 2016 Kaj sai Etelä-Pohjanmaan kulttuurirahastolta apurahan ja päätti luopua kokonaan tilaustöistä. Tästä alkoi taiteellinen ura, jossa Kaj Lindgårdilla oli kunnianhimoinen visio. Hän tekisi lehmuksesta jättimäisiä ihmisiä, kaksi kertaa luonnollisen kokoisia.

”Halusin tehdä suuria veistoksia, eräänlaisia yli-ihmisiä. Sitten piti vain purra hampaat yhteen ja keskittyä yhteen työhön neljä kuukautta.”

Suurin osa hahmoista on kaljuja, sillä Kaj haluaa tutkia ihmisen anatomiaa, ei hiuksia. Uusimmilla veistoksilla on päässä puiset pipot tai kankaanpalat. Osalla on sukat jalassa. Yleensä puuihmisillä on silmät kiinni, jotta katsoja uskaltaa tulla lähelle.

Mistä sitten tuli lehmus, kun Jurvassa on totuttu vannomaan koivun nimeen? Myös Kaj oli koivun kannalla, kunnes hän kokeili koulun lehmuspinoa, johon kukaan ei halunnut koskea. Hän tiesi, että ainakin Italiassa käytetään lehmusta.

”Olin ajatellut, että lehmukseen en koske, mutta se olikin koivua kevyempää ja vaaleampaa ja helpompaa työstää.”

Kaj ihastui lehmukseen ja alkoi käyttää sitä veistostensa materiaalina. Vasta myöhemmin hän tajusi, että oma sukunimi oli enne. Lindgård on suomeksi lehmuspiha.

Veistosprosessi alkaa idean keksimisellä. ”Ajatus voi tulla koska vain, vaikka lenkillä tai kun pyörität 400 tuolinjalkaa sorvissa.”

Seuraavaksi tarvitaan valokuva mallista. Mallin löytäminen ei ole aivan helppoa. Parasta on, jos hänessä olisi elämän jälkiä. Ensimmäisen suuren veistoksen malliksi pääsi jurvalainen ambulanssikuski.

Kaj valmistaa valokuvan avulla savimallin, jonka koko on noin kolmasosa puuveistoksesta.

”Käytän valokuvaa vain viitteenä. Oleellista on saada savimallin asennossa esiin anatomiset muodot. Kasvot yritän tehdä aika lähelle mallia, mutta aina jokin myös muuttuu.”

Savi on muovailuvahaa parempi materiaali, sillä sen pinnasta saa aivan sileän. Myös asentoa voi korjata helpommin.

Savimallin kanssa kuluu noin kuukausi. Tämä on keskeinen taiteellinen vaihe, jossa lopullinen ajatus hioutuu. Kaj on huomannut, että varsinkin suurissa veistoksissa muotoja täytyy vähän liioitella, että tulee veistoksellisuutta.

Lopuksi Kaj piirtää savimallin pintaan 19 millimetriä leveiden lohkojen rajat. Niiden perusteella hän leikkaa lohkojen profiilit ruutupaperille ja siirtää ne kolminkertaisena puuhun. Jokainen veistos syntyy näistä 57 millimetriä leveistä puulohkoista.

”Ne voisi tehdä myös laserilla, mutta silloin poistuu kokonaan romantiikka, tekemisen ilo. Olen yrittänyt toimia hyvin perinteisillä menetelmillä.”

Winter People -sarja osallistui Ranskan taiteilijaseuran kilpailuun. Edessä seisova pipopäinen naisfiguuri voitti joulukuussa koko kilpailun pääpalkinnon. Kuva: Mikko Lehtimäki

Tämän jälkeen seuraa paljon työtä. Puun lohkot kohdistetaan liimaamalla yhteen. Ensin veistetään perusmuodot, sitten hiotaan ja veistetään lisää, noin neljä kertaa edestakaisin.

Talttoja on käytössä vähän yli 40, mutta viisi niistä kuluu käytössä selvästi eniten. Veistotaiteilijan suosikki on niin sanottu lapio, suuri taltta, jossa on 40 millimetriä leveä kaari.

”Viimeistely on lopullinen taiteellinen vaihe. Vielä viimeisessä hionnassa on aina jotain pientä tehtävää ennen kuin olen tyytyväinen.”

Puuihminen on tässä vaiheessa tullut kovin tutuksi. Kun on viettänyt neljä kuukautta saman veistoksen kanssa, mahtuu suhteeseen sekä hyviä että huonompia päiviä, myöntää Kaj.

Hieno hetki on se, kun veistoksen saa kantaa pois verstaalta. Siinä vaiheessa kaveri voi tosin jopa tympiä, eikä sitä jaksa paljon edes katsoa. ”Mutta sitten, kun veistoksen näkee myöhemmin, voi tuumata, että onhan se aika hyvä.”

Kaj Lindgårdin työt ovat vakuuttaneet Etelä-Pohjanmaan kulttuurirahaston, joka on myöntänyt jo kolme apurahaa suurten veistosten tekemiseen.

Ne työllistävät, mutta välillä taiteilija osallistuu myös kilpailuihin. Suurin toivein Kaj lähetti puisen pienoismallin Juha Miedon patsaskilpailuun. Sen perusteella olisi syntynyt 2,5-metrinen pronssi-Mietaa kivijalustan päälle.

Mutta niin kävi, että kuvanveistäjä Pekka Jylhä nappasi voiton teräksisellä veistoksellaan.

Paremmin kävi Ranskan taiteilijaseuran järjestämässä kilpailussa, jossa Kaj oli menestynyt jo vuonna 2017. Viime vuonna hän lähetti Ranskaan kolme 70-senttistä Winter People -veistosta. Pipopäinen naisfiguuri voitti viime joulukuussa koko kilpailun pääpalkinnon kautta aikojen ensimmäisenä suomalaisteoksena.

”Se oli kova juttu. Palkinnoksi sain yksityisnäyttelyn Louvren taidemuseossa tämän vuoden lopussa. Tila on aika iso, joten teen sinne myös 5−10 uutta veistosta.”

Kaj Lindgårdin kuluva vuosi on täynnä työtä, mutta mitähän sen jälkeen? Toivottavasti lisää apurahoja ja kilpailuja, mutta yksin niihin ei voi luottaa.

Puuveistokset ovat myynnissä. Kahden vuoden aikana on käynyt kaupaksi muutama noin 70 senttiä korkea naisfiguuri, myyntihinta 4 000−5 000 euroa.

Yksi haave on tehdä oma puunukkemallisto, mutta siihen aika ei vielä riitä.

Kansalaisopiston veistokurssin vetäminen vie yhden illan viikossa. Kurssilaiset tekevät lähinnä rokokooveistoksia ja myös kuvanveistoa.

Opetustyö on mieluisaa, mutta tämän enempää sitä ei ehdi tehdä. ”Kahta työtä ei voi tehdä kunnolla yhtä aikaa. Pitää keskittyä täysillä joko omiin töihin tai opettamiseen. Mutta olen sanonut, että vanhana perustan kuvanveistokoulun.”

Keskimääräinen työpäivä kestää 12 tuntia, aamuyhdeksästä iltayhdeksään. Mahtuuko päivään muuta elämää?

Kyllä vain, Kaj myöntää, tyttöystävä ja tämän viisivuotias tytär. Tyttöystävä on ollut jo yksityisopetuksessa ja kehittynyt hyväksi veistäjäksi.

”Haaveena olisi löytää Jurvasta oma paikka ja perustaa sinne perheveistämö”, tunnustaa Kaj.

Artikkeli on julkaistu Aarteessa 3/2019.