Motoyrittäjä Monika Pekkola on harvinaisuus – ”Jostain syystä motot on suunniteltu kaksimetrisille miehille”

Keltamusta hakkuukone tekee selvää sastamalalaisesta kuusikosta. Koneen ohjaamossa istuu metsäkoneyrittäjä Monika Pekkola, 35, Huittisista.

”Mäntyjä jätän, mutta kuuset kaatuvat kaikki. Teemme yleensä aukkoja, mutta tällä kertaa kyseessä on siemenpuuhakkuu”, Pekkola kertoo.

Pekkolasta oli tulla metsäkoneenkuljettaja jo peruskoulun jälkeen vuonna 1999.

”Pääsin Kullaan metsäoppilaitokseen, mutta silloin se ei tuntunut omalta jutulta, vaan opiskelin hevostenhoitajaksi.”

Ennen koneyrittäjäksi ryhtymistään Pekkola työskenteli kymmenen vuotta varaosaliikkeessä. Metsäkoneenkuljettajaksi hän opiskeli työn ohessa Kullaan aikuislinjalla ja osti sitten hakkuukoneen isältään Seppo Pekkolalta lokakuussa 2017.

”Isälle oli yllätys, että lähdin alalle. Itse tiesin aina, että minusta tulee yrittäjä. Viihdyn yksinäni, ja koneen kopissa on rauhallista. Täällä ei kukaan tule huohottamaan niskaan.”

Oma isä Seppo Pekkola on Monika Pekkolalle tärkeä tuki. ”En saa isää pysymään poissa metsästä”, tytär naurahtaa. Kuva: Hanne Manelius

Monika Pekkola ujuttaa moton kouran järeän kuusen juurelle. Kevyt napin painallus, ja terä katkaisee puun. Iso kuusi kaatuu ryskyen.

”Puusto on hyvälaatuista. Lahoa ei juuri näy”, Pekkola toteaa tyytyväisenä.

Pekkola Forest Oy urakoi havutukkileimikoita Luvian Sahalle, joka on yksi Suomen suurimmista yksityisistä sahoista. Sen ostomiehet hankkivat puuta viiden maakunnan alueelta.

”Saan leimikon tiedot sahan ostomieheltä. Kun osaan arvioida, koska edellinen leimikko loppuu, soitan ostomiehelle ja pyydän häneltä seuraavan kohteen tiedot.”

Nykyään leimikot ja kartat tulevat Pekkolalle tietokoneohjelman välityksellä. Sama ohjelma on käytössä myös ajokoneessa ja puutavara-autossa.

”Ennen minulla oli erillinen karttaohjelma, ja leimikon tiedot tulivat sähköpostiin. Uusi ohjelma on helppokäyttöinen. Hakkuumäärät lähtevät samalla ohjelmalla sahalle.”

Puunkorjuuta harjoittaa Suomessa laskutavasta riippuen 1 300–1 600 yrittäjää. Heidän joukossaan Pekkola on harvinaisuus.

”Olen todennäköisesti Suomen ja Euroopan ainoa naispuolinen motoyrittäjä. Yhdysvalloissa on yksi nainen, jolla on oma moto.”

Pekkola sanoo etukäteen pelänneensä, miten puun ostajat, metsänomistajat ja kollegat ottavat hänet vastaan, mutta pelko osoittautui turhaksi. Hämmennystä hän kuitenkin joskus herättää.

”Herranjumala, tulikos sieltä koneesta nainen”, ällistyi muuankin metsänomistaja, kun tapasi Pekkolan ensimmäisen kerran.

Kuuset saavat väistyä mäntyjen tieltä siemenpuuhakkuussa Sastamalan Liuhalassa. Kuva: Hanne Manelius

Viime syyskuussa Pekkola Forest täytti vuoden. Merkkipaalua juhlistettiin leimikolla paistamalla makkaraa ja syömällä kermakakkua.

”Vuosi meni kokonaisuudessaan hyvin. Töitä oli paljon. Kone pysyi suhteellisen ehjänä, ja sain palkat ja laskut maksettua”, Monika Pekkola summaa.

Erityisesti viime talvi oli kiireinen. Töitä riitti niin paljon kuin Pekkola, hänen isänsä ja kuskinsa ehtivät kolmessa vuorossa tehdä. Kevään kelirikkokaudella moto seisoi puolitoista kuukautta. Silloin koneelle tehtiin iso huolto, ja yrittäjä itse lensi lomalle Espanjaan. Kesällä lomista ei ollut tietoakaan.

”Meillä piti olla viikon loma, mutta kesäleimikoita riitti niin hyvin, että kone oli vain kaksi ja puoli päivää poissa metsästä.”

Pekkola työllistää vakituisesti yhden kuljettajan. ”Olen luvannut kuskilleni, että hänellä on täydet työtunnit. Se on minusta reilua. Kuski lähtee pian muualle, jos töitä ei ole tarpeeksi. Itse kaadan lähinnä viikonloppuisin ja talvella öisin.”

Tänä talvena Ponssea ajaa myös toinen kuljettaja, joka laskuttaa työtunnit toiminimensä kautta.

Pekkolan päivät kuluvat pitkälti puhelimessa. Hän toimii yhdyshenkilönä sahan suuntaan sekä vastaa metsänomistajien ja metsänhoitoyhdistysten toimihenkilöiden puheluihin. Lisäksi hän hoitaa yrityksen paperityöt, tekee koneen mittalaitetarkistukset, tankkaa sekä osallistuu koneen siirtoihin ja huoltoihin.

”Olen nykyään kova likka korjaamaan ketjuja. Isä korjaa yhä laipat, sitä en ole vielä opetellut. Ostin hänelle prässin, jolla hän saa painaa laippoja suoriksi.”

Erityisesti ketjut, laipat ja hydrauliikkaletkut ovat hakkuukoneissa kovalla kulutuksella. Pekkola arvioi uusivansa letkuja keskimäärin kerran kuussa.

”Vaihdoimme juuri puomille kuusimetrisen letkun, kun se oli huonossa kunnossa. Säästämme aikaa, kun teemme huollot suunnitellusti emmekä lauantain vastaisena yönä räntäsateessa.”

Hakkuukoneen puikoissa Monika Pekkola pärjää hyvin, vaikka on sekä omasta mielestään että isänsä mielestä vielä hidas verrattuna kokeneisiin huippukuskeihin.

Sen sijaan koneen huollot tuottavat hankaluuksia pienikokoiselle naiselle.

”Jostain syystä motot on suunniteltu kaksimetrisille miehille. En joko yletä tai minulla ei riitä voima. Huoltoihin tarvitsen miehiä avuksi”, Pekkola sanoo.

Marraskuussa motoon tuli koko joukko harvinaisia vikoja.

”Maanantaina hajosi liukupuomin rulla. Tiistaina meni toinen, ja keskiviikkona puhkesi rengas. Rulla ei ollut hajonnut isällä koskaan. Moton renkaan hän oli vaihtanut kerran joskus 1990-luvulla.”

Kun kallis kone rikkoutuu, olennaista on se, että huoltoketju toimii. Pekkolan tilanne on hyvä, sillä sadan kilometrin säteellä Huittisista löytyy kaksikin huoltopistettä.

Ammattiylpeys on metsäkoneyrittäjä Monika Pekkolalle tärkeää. ”Olen sanonut kuskeille, että tehkää työnne niin, että kun ajatte tekemänne leimikon ohi, voitte ylpeänä sanoa, että minä olen tehnyt tuon.” Kuva: Hanne Manelius

Pekkola luonnehtii metsäkoneyrittäjän työtä nuoralla tanssimiseksi, kun on pidettävä tyytyväisenä sekä ostomies että metsänomistaja.

”Ei saa purra ruokkivaa kättä, mutta kyllä metsänomistajat loppuviimein ne meidän asiakkaat ovat. Jos heillä on jokin toive, niin sitä pitää noudattaa.”

Jotkut leimikkonsa lähellä asuvat metsänomistajat saattavat käydä metsässä jopa useita kertoja päivässä.

”Jos kyseessä on ensimmäinen tai viimeinen metsäkauppa, niin kyllähän sitä silloin haluaa seurata, miten maisema muuttuu.”

Metsänomistajat tietävät, että työn jälki riippuu yrittäjästä, Pekkola muistuttaa.

”Olen sanonut kuskeille, että meillä ei ole niin kiire, ettei ehdittäisi tehdä hyvää jälkeä. Laatu on ainoa asia, jolla pieni yrittäjä voi kilpailla. Ja jos näemme omistajan metsänreunassa, niin kone seis ja jutulle.”

Pekkolalle laatu tarkoittaa korkeaa tukkiprosenttia ja matalaa hylkäysprosenttia. Lisäksi hän haluaa jättää metsän hyvään kuntoon.

Pekkola tietää, että metsänomistajia on välillä vaikea miellyttää. Hän mainitsee esimerkkinä lumpin tai leikon eli laatusyistä katkotun palan kaadetun puun tyvestä. Jos tyvitukki on pikkuisen lenko, Pekkola sahaa siitä pois 30 sentin siivun, jotta saa tehtyä lopusta tukin. Muutoin arvokas tukki päätyisi kuitupinoon.

”Jotkut metsänomistajat eivät hyväksy lumppeja ollenkaan. Toiset taas ovat sitä mieltä, että nyt on ollut ammattilainen asialla.”

Sanomista saattaa tulla myös säästöpuista, joita nykyään kuuluu jättää kymmenen kappaletta hehtaarille.

”Vanhemmat isännät saattavat kysyä, että miksi tuonne on jätetty tuo puska.”

Jos leimikon raja on epäselvä, Pekkola pysäyttää koneen ja soittaa paikalle sahan ostomiehen tai metsähoitoyhdistyksen toimihenkilön.

”Varsinaiset reklamaatiot ovat aika harvinaisia. Olen sitä mieltä, että puhumalla selviää kaikesta. Palautetta pitää saada ja ottaa vastaan, oli se sitten hyvää tai huonoa.”

Iltapäiväaurinko värjää mäntyjen kaarnan syvän punaiseksi. Pakkasta on muutama aste, ja hento tuuli pudottelee lunta puiden oksilta.

Metsäkoneyrittäminen on ala, jota perinteisesti kurittaa heikko kannattavuus. Noususuhdanteessa aloittanut yrittäjä näkee kuitenkin tulevaisuuden positiivisena.

”Puun hinta on myyjälle nyt niin hyvä, että puu liikkuu. Se tietää töitä myös meille koneyrittäjille.”

Pekkola seuraa kiinnostuneena myös metsäpuolen uusia innovaatioita, kuten muovin korvaamista puukuidulla, ja pitää niitä suurena mahdollisuutena.

Monika Pekkola kapuaa alas hakkuukoneestaan. On isän vuoro jatkaa. Leimikolla työskentelee kolmaskin Pekkola: Monikan veli Rami Pekkola osti isän ajokoneen, perusti oman yrityksen ja ajaa nyt siskonsa kaatamat puut varastopaikalle.

Monika Pekkola kiirehtii ruokkimaan hevosiaan, mutta hän aikoo tulla vielä illaksi takaisin leimikolle. Tähtikirkkaan taivaan alla on hyvä suunnitella toisen hakkuu­koneen hankkimista.

Artikkeli on julkaistu Aarteessa 1/2019.