Miten metsien hiilinieluja voitaisiin oikeasti lisätä?

Suomalaisten ympäristöjärjestöjen ja maaseutuväestön keskinäinen arvostus romahti 1990-luvulla siihenastisiin pohjalukemiin yli­mielisellä tavalla läpi ajetun Natura-­ohjelman takia.

Viime vuosien LULUCF-kiista eli kysymys metsien hiilinielujen laskentatavoista on tehnyt vielä monta kertaa enemmän vahinkoa. Asian käsittely Brysselissä on kestänyt niin pitkään, että siitä on ehditty kirjoittaa kymmeniä kertoja MTK:n ja ympäristöjärjestöjen omissa lehdissä.

Vastakkainasettelu on kärjistynyt sitä kovem­maksi, mitä pidemmälle prosessi on edennyt.

Monet arvostamani ympäristöaktivistit ja europarlamentaarikot pitivät Euroopan parlamentin 13. syyskuuta tekemää äänestyspäätöstä huonona uutisena ilmaston kannalta. Olen itse vakuuttunut siitä, että he olivat tässä asiassa väärässä.

Talousmetsien hiilinielut olisi kyllä teoriassa mahdollista maksimoida 20 tai 30 vuoden ajaksi vähentämällä rajusti hakkuiden määrää. Tämän jälkeen vaikutus kuitenkin kääntyisi päinvastaiseksi, kun liian tiheäksi jätetyt metsät alkaisivat harventaa itse itseään. Tässä kehitysvaiheessa metsän vuotuinen hiilinielu voi nimittäin väliaikaisesti mennä jopa kirkkaasti nollan alapuolelle.

Suurin lopullinen hiilivarasto saavutetaan harventamalla metsää sopivasti.

En usko, että ilmasto-ongelma on kadonnut maailmasta vielä 20 vuoden päästä. Sitä paitsi metsien käyttöä pitäisi ajatella satojen ja tuhansien vuosien perspektiivillä. Niinhän ympäristöjärjestötkin ennen sanoivat.

LULUCF-kiista on ollut suuri onnettomuus, sillä ympäristöliike ja metsänomistajat ovat toisilleen hyvin vaarallisia vihollisia ja pystyvät halutessaan tekemään toistensa tavoitteille paljon vahinkoa. Yhdessä ne voisivat saada aikaan merkittäviä, koko maailman kannalta tärkeitä asioita.

Olisi siis tärkeää ommella taistelun jättämät haavat umpeen siinä määrin kuin se vielä on mahdollista, ennen kuin taistelukenttä jää seuraaville sukupolville.

Olisiko pian hyvä hetki keskustella vakavasti siitä, miten Suomen hiilinieluja olisi oikeasti mahdollista kasvattaa – myös 20:tä vuotta pitemmällä perspektiivillä?

Mitkä metsänhoidon mallit johtaisivat pitkällä aikavälillä parhaaseen tulokseen? Pitäisikö tukkipuun kiertoaikaa pidentää? Miten paljon milläkin lajilla? Missä määrin taimikonhoitotöiden ja ensiharvennusten yhdistäminen kasvattaisi metsien keskimääräistä hiilivarastoa?

Pitäisikö meidän lisätä nopeakasvuisimpien puulajiemme kuten haavan ja pajujen osuutta puustosta? Kannattaisiko joissakin metsissä kasvattaa nopeakasvuisimpia puulajejamme ylitiheällä runkoluvulla ja lyhyellä kierrolla pelkästään energiaksi tai biomassapohjaista hiilen poistoa eli CCS:ää varten?

Olisiko ilmastonmuutoksen torjumisen nimissä järkeä alkaa viljellä myös poppeleita ja douglaskuusia metsäpuina?

Maaperän hiilivarastoihin liittyvää tutkimusta pitäisi lisätä. Kukaan ei vieläkään tiedä, miten erilaiset metsänhoitomallit vaikuttavat pintamaan ylimmän metrin hiilivarastoon.

Entä olisiko meidän mahdollista ryhtyä hoitamaan erilaisia rahkapintaisia soita niin, että suon hiilinielu kasvaa, ilman että metaanipäästöt lisääntyvät liikaa? Tätäkään ei tiedetä, sillä asiaan liittyvät tutkimukset eivät ole saaneet rahoitusta.

Pariisin ilmastokokouksessa päätettiin, että ilmastonmuutosta pitää torjua myös metsien ja maaperän hiilinieluja lisäämällä. Tämä on tärkeää, sillä ilmaston lämpenemistä ei enää voi pysäyttää muuten.

Työhön pitäisi kuitenkin suhtautua paljon vakavammin kuin ympäristöjärjestöjen hiilinielukampanja teki. Yllä luonnosteltu kysymyslista olisi hyvä tapa lähteä liikkeelle.

Aarre-lehden kolumnisti kirjailija Risto Isomäki (s. 1961) tunnetaan tieteisromaaneistaan, tietokirjoistaan ja tiedeaiheisista lehtiartikkeleistaan.