Aaltoila: Hakkuiden valo kukittaa varvikot marjomaan

Kahden mustikkareissun jälkeen näytti siltä, että marjalitrojen ja kävelykilometrien lukumäärä olisi tälle suvelle kutakuinkin sama. Vaihdoin Porvoon seudut Vihtiin. Ihastelin avohakatun rinteen mättäisiin istutettujen kuusten kasvua. Rinteen alla rämemännikön mustikanvarvut kiittivät hakkaajaa valosta; runsaasti olivat kukkineet ojanpenkoissa, sarallakin. Suopursujen suojasta löytyi isoa marjaa.

Hiki, pörriäiset ja suon tuoksut löysäävät ajukopan vapaalle. Varmaankin on ollut pölyttäjillä hyvät savotat tuulen suojassa. Kuinkahan kauan tämän jängän reunalta marjaa saa?

Kuusen istukkaat ovat 15 vuoden päästä yli kymmenmetrisiä. Varjot pitenevät rämeelle, ja mustikan kukinta alkaa hiipua, männikkökin kun tihenee.

Mustikka lietsoo hakkuiden pelkoa mediassa. Terveyspommin uhraaminen ahneiden sellukapitalistien rahanhimon voimin kiinalaisten takalistoja siistimään – kyllähän siitä jokainen suuttuu.

Oma yli 60 vuoden kokemukseni marjamailta poikkeaa täysin nykymedian ja eko-oppineiden tiedoista. Mustikka viihtyy hyvin varjossakin mutta kukkii huonosti. Nyt mustikalla menee hyvin, mutta kuinka sillä menee sitten, kun pitkään jatkunut ja jatkuva kuusen suosiminen metsänviljelyssä näkyy maallikonkin silmään.

Vuonna 2035 meillä on valtavat määrät täysipuustoisia nuoria kuusikoita, joiden alla ei ole kuin punaruskeita, työnsä tehneitä neulasia, mustarouskuja ja joskus runsaasti herkkutatteja. Marjastajan kannattaa tunkeutua maisemaan, jota suunnistaja ja hirvi karttavat.

Maailman parhaaksi imelöidyssä metsänhoidossamme on saatu aikaan liki kahden miljoonan hehtaarin harvennusrästit. Marjan varpu ei viihdy tiheiköissä, joita on 10 prosenttia metsäalastamme. Murhe on pieni verrattuna rästeissä paisuviin kustannuksiin ja tuotostappioihin.

Harvennushakkuu palauttaisi mustikan ja puolukan takaisin omille kasvupaikoilleen. Metsä tuottaisi omistajallensa ja sitoisi hiiltä vuosi vuodelta enemmän ja aikanaan tukit tosi pitkään talojen seinissä. Siinä lisää perusteita vihreille vastustaa hakkuiden lisäämistä.

Valon lisääminen kiihdyttää mustikan kukintaa. Esimerkiksi avohakkuun rajan takaa kannattaa hakata tuhoille herkkiä kuusia pois mäntyä suosien, jos mahdollista. Tällaisten mäntyjen alta olen kerännyt Porvoosta ja Kurusta paljon mustikoita.

Mustikasta meuhkaaminen turhauttaa, kun alle 10 prosenttia marjoista päätyy ihmisen suuhun. Linnut rastaista sinisorsiin nauttivat mustikoista. Siivekkään sonnan sinistymisestä viikko, puolitoista, ja olisi aika kerätä uutismarjat piirakkaan, mutta kerääjä tulee Thaimaasta.

Nisäkkäät karhuista päästäisiin herkuttelevat mustikalla. Hirven sanotaan syövän varpuja, itse en ole tuota havainnut. Ehkäpä hirven riipimisellä on samantapaista vaikutusta kuin poimurillani; marjominen ei ainakaan heikkene, pikemminkin päinvastoin. Leikataanhan luumupuukin.

Mutta vastustaa pittää, vastustaa pittää, ei kukkaan maha sille yhtään mittää, räpähtelen juttukaverien puutteessa urbaanin ekoväen avohakkuita vastustavaa, jo kauan sitten kroonistunutta korvamatoa talsiessani tiheiköstä valoa kohti.

Aukon reunassa jatkuu mustikan keruu. Kuusentaimikossa on vadelmia, paljon. Siniset ajatukseni muuttuvat punaisiksi. Vadelmat varisivat jo Saaran päivänä, mutta mustikkaa ehtii kerätä pitkälle syksyyn.

Johan on kultapiiskua, ohdaketta ja keltanoa taimikossa, metsänreuna kukkii maitikka mattonaan. Siniset, siipien kärkiväliltään parisenttiset perhoset lentävät häitään.

Kylätien tai metsäautotien varresta kannattaa tutkia vanhat puupinojen paikat. Siitä lähtee metsään koneen ura. Mene sinäkin! Uran varrella tai päässä voi odottaa kypsä marjasato korjaajaansa. Harvennetun männikön mustikat, avohakkuun tai pienen taimikon puolukat tai vatut.

Heinäkuussa keräsin 30 litraa mustikoita, vuotuinen hehtolitran tavoite on tiukan takana. Paljon kuljeskelun palkkana on myös 20 litraa vadelmia ja hyvä mieli puolukanraakileiden runsaudesta.

Kuivuus punaa ja kellastaa mustikan kasvustoja viime vuoden tapaan. Jaksaako stressattu mustikka kukkia ensi suvena? En ole kuullut hyviä selityksiä heikohkolle sadolle. Enkä kuuntele. Vattusouvin jälkeen otan kartan ja lähden rämeiden ojanpohjille. Aika monta sangollista mustikoita olen ojanpenkoista koonnut.

Aarteen kolumnisti Juha ”Koltta” Aaltoila (s. 1947) pääsi taimien lajitteluun 11-kesäisenä, siitä ura yleni aukkojen viljelijäksi. Metsänhoitajan työ yksityismetsissä vei hänet vuonna 1986 kynän varteen, ja kynä on pysynyt terävänä.