Jutut 01.06.2018

Jokailtainen punkkisyyni on paras keino ehkäistä borreliatartunta. Puutiaisaivokuumevirukselta suojaa rokote.

Suomessa on kaksi laajalle levinnyttä ja yleistä punkkilajia, jotka levittävät ihmisiin tauteja: puutiainen ja taigapunkki. Aikuisten taigapunkkien esiintyvyydessä on voimakas keväthuippu, eikä niihin oikeastaan törmää heinäkuun alun jälkeen. Puutiaisia on liikkeellä tasaisemmin koko kesän, joskin niillä voi olla esiintymishuippu alkukesällä ja syyskuussa.

Myös nuoremmilla ikävaiheilla, nymfeillä, on vuodenaikaisia eroja niin, että taigapunkkien nymfit esiintyvät syksyllä ja puutiaisnymfit aiemmin keväällä ja kesällä.

Meillä on kolmaskin edellisiä muistuttava laji, jota olen kutsunut myyräpunkiksi englanninkielisen nimen käännöksenä. Kaikki nämä punkkilajit viihtyvät myyrissä elämänkiertonsa alkuvaiheissa, mutta myyräpunkki myös aikuisena. Se elää myyrien käytävissä ja koloissa eikä kahden muun lajin tavoin vaani uhria ylempänä kasvillisuudessa. Näin ollen sillä ei ole merkitystä tautien levittäjänä suoraan ihmisiin, vaikka se onkin yleinen.

Heikki Henttonen
Aikuinen taigapunkkinaaras, joka ei vielä ole imenyt verta.

Levinneet pohjoiseen

Ensimmäinen kartoitus punkkien levinneisyydestä Suomessa julkaistiin vuonna 1961. Se perustui eläinlääkäreille tehtyyn kyselyyn, eikä siinä eritelty punkkilajeja. Eipä silloin edes tiedetty, että taigapunkki saattaisi meillä esiintyä.

Turun yliopiston punkkitutkijat julkaisivat keväällä 2017 yleisön lähettämien lukuisten näytteiden perusteella uusimman kartan punkkien levinneisyydestä Suomessa. Puutiaiset ovat selvästi levinneet pohjoisemmaksi Perämeren rannikolla samoin kuin Kainuussa. Tässä ilmastonmuutos on tavalla tai toisella osallisena. Lisäksi Etelä-Suomessa puutiaisten määrä on noussut. Punkkien aktiivisuuskausi on voinut pidentyä, talvisäilyminen on voinut parantua ja punkkeja ruokkivien ja kuljettavien eläinten levinneisyys laajentua.

Taigapunkin levinneisyys kattaa eri puolella Suomea laajoja alueita, jotka muodostavat kolme ryhmittymää. Taigapunkkeja on paljon länsirannikolla, Pirkanmaalla sekä Pohjois-Savossa ja Pohjois-Karjalassa. Yksi mahdollisuus on se, että muuttolinnut ovat kuljettaneet taigapunkkeja eri puolille Suomea ja näin syntyneet populaatiot ovat sitten lähteneet leviämään.

Puutiainen ja taigapunkki voivat risteytyä keskenään. On väitetty, että risteymien lisääntymismenestys on heikko, mutta virolaisten geneettisten tutkimusten mukaan niiden suvunjatkokyky ei ole aivan olematon.

Risteytymisellä voi olla merkitystä lajien sopeutumisessa eri ympäristöihin ja niiden levittämien patogeenien leviämisessä ja runsaudessa. Esimerkiksi jokin taigapunkissa esiintynyt patogeeni voisi risteytymisen kautta levitä puutiaisiin.

Lue myös: Miten punkeilta voi suojautua?

Heikki Henttonen
Punkki tarvitsee veriaterian jokaisessa ikävaiheessaan. Kuvassa verta itsensä täyteen imenyt aikuinen myyräpunkkinaaras.

Tarvitsee veriaterian

Punkin elämässä on kolme ikävaihetta, joista kukin kestää noin vuoden. Useimmat ihmiset tuntevat vain aikuisen, verta täynnä olevan, liki kynnenkokoisen naaraspunkin. Punkkien toukat ja nymfit ovat paljon runsaslukuisempia mutta jäävät pienen kokonsa vuoksi usein huomaamatta.

Aikuinen punkkinaaras munii jopa tuhansia munia. Aikuiset naarat tarvitsevat reilun veriaterian muniakseen. Mitä enemmän naaras on veriateriallaan imenyt verta, sitä enemmän ja parempikuntoisia munia se pystyy munimaan.

Eniten verta aikuinen naaras saa hirvieläimistä, kuten metsä- ja valkohäntäkauriista. Siksi punkkien runsaus johtuu osin hirvieläinten runsaudesta. Isokokoisessa nisäkkäässä voi myös olla suurempi määrä verta imeviä punkkeja kuin pienessä. Lisäksi hirvieläimet kuljettavat punkkeja uusille alueille.

Aikuiset punkkinaaraat imevät verta myös keskikokoisista nisäkkäistä, kuten ketuista, jäniksistä, oravista ja siileistä, mutta niistä saadut veriateriat ovat pienempiä. Tämän seurauksena myös munamäärät jäävät pienemmiksi. Maailmalla on tehty tästä johtopäätös, että hirvieläimillä on tärkeä merkitys punkkikannan runsaudelle, vaikka asia ei aina olekaan yksioikoinen.

Jyrsijöistä metsähiiri ja metsämyyrä ovat punkkien levittämien patogeenien parhaita isäntiä luonnossa. Vaikka monet pikkunisäkäslajit ovat sinällään hyviä isäntiä punkeille, niidenkin välillä on suuria eroja.

 

Myyrävuosi ratkaisee

Punkkien talvikuolleisuus on huomattavan suurta niiden kehittyessä toukista nymfeiksi ja nymfeistä aikuisiksi. Toisaalta suuri munamäärä kompensoi tätä kuolleisuutta.

Munista syntyy samana kesänä punkkitoukkia. Seuraavana vuonna toukista kehittyy muodonmuutoksen kautta nymfejä, joista taas vuotta myöhemmin kehittyy aikuisia. Sekä toukat että nymfit tarvitsevat veriaterian saavuttaakseen seuraavan kehitysvaiheen, muuten ne menehtyvät.

Toukat imevät verta pääasiassa pikkunisäkkäistä, kuten myyristä, joista ne saavat patogeenejä, kuten Borrelia-bakteerin tai puutiaisaivokuumeviruksen.

Punkkitoukkien mahdollisuudessa saada veriaterioita voi olla melkoisia eroja vuosien välillä riippuen myyrien kannanvaihteluista. Hyvänä myyrävuonna kuoriutuvat toukat voivat löytää runsaasti myyriä ja muita pikkunisäkkäitä, joista imeä verta, ja tämä näkyy nymfirunsautena seuraavana kesänä ja myöskin aikuisten runsautena kaksi vuotta myöhemmin. Toisaalta jos toukkien kuoriutuessa on myyräromahdus, se voi vähentää aikuisten Punkkien määrää parin vuoden päästä.

Heikki Henttonen
Verta imenyt punkkitoukka myyrän korvassa. Taigapunkki ja puutiainen ovat toukka- ja nymfivaiheessa niin samannäköisiä, että niitä ei erota toisistaan ilman mikroskooppia.

Linnutkin levittävät

Seuraavassa ikävaiheessa eli nymfeinä noin kolmannes tai jopa puolet punkeista imee jälleen verta pikkunisäkkäistä. Monet nymfit saavat veriateriansa myös maassa ruokailevista linnuista, erityisesti rastaista, ja jonkin verran isommistakin nisäkkäistä.

Lintujen merkitys punkkien ja punkkitautien levittäjinä muutenkin voi olla merkittävä, koska ne voivat muuttomatkoillaan kuljettaa punkkeja ja niissä olevia patogeenejä pitkiäkin matkoja. Esimerkiksi yksittäisten puutiaisaivokuumepesäkkeiden syntyminen Suomessa voi johtua lintujen kuljettamista, virusta kantavista punkeista.

Patogeenit säilyvät punkeissa, kun ne käyvät läpi muodonmuutoksen toukasta nymfiksi ja nymfistä aikuiseksi. Jos punkki on saanut borreliabakteerin toukkavaiheessa vaikkapa metsämyyrästä, se kantaa tätä bakteeria vielä parin vuoden kuluttua aikuisenakin.

 

Useita bakteerilajeja

Borrelia-bakteerilajeja on useita. Ne suosivat eri isäntälajeja ja aiheuttavat erilaisia borrelioosin muotoja ihmisissä. Punkkien imemän veren DNA:ta tutkimalla on voitu tehdä päätelmiä punkkien isäntälajikirjosta.

Esimerkiksi neuroborrelioosia aiheuttava Borrelia garinii -laji suosii lintuja isäntälajeina, ja nymfit saavat kyseisen bakteerin imiessään verta linnuista. Myös keskikokoisissa nisäkkäissä on eroja siinä, mitkä Borrelia-lajit eri isäntälajeissa menestyvät.

Toukat ja nymfit ovat ”sukupuolettomia”. Aikuisina punkkeina koiraat ja naaraat ovat kuitenkin erilliset ja selvästi erinäköisiä. Kussakin ikävaiheessa punkki imee verta kerran. Tämän jälkeen seuraa muodonmuutos seuraavaan ikävaiheeseen. Aikuiset koiraat eivät ime verta; vain paritellessaan naaraiden kanssa ne voivat imeä niistä nesteitä.

Verta etsivät nymfit ovat saaneet patogeeninsä toukkavaiheessa. Aikuinen punkkinaaras on voinut saada patogeeninsä sekä toukka- että nymfivaiheessa, ja yhdessä punkissa voi olla useampia patogeenejä.

Huonolla tuurilla yhdestä ja samasta punkinpuremasta voi saada sekä puutiaisaivokuumeen että borrelioosin.

Lue myös: Näin voit estää koirasi borrelioosin

Heikki Henttonen
Verta imenyt punkkinymfi myyrän poskessa. Pikkujyrsijöillä on suuri merkitys toukkien ja nymfien veriaterioiden lähteenä.

Nymfiä vaikea havaita

Aikuisissa naaraspunkeissa patogeenejä kantavien punkkien osuus on suurempi kuin nymfeissä, koska aikuiset ovat imeneet verta sekä toukkina että nymfeinä. Tästä huolimatta nymfit voivat olla tautien levittäjinä merkittävämpiä kuin aikuiset, sillä yleensä niitä on paljon enemmän. Lisäksi puolet aikuisista punkeista eli koiraat eivät ime verta eivätkä siis levitä tauteja. Punkkitorjunnan kannalta ongelma on siinä, että pienikokoisia nymfejä on vaikea havaita.

Aikuisista, munivista naaraista borreliabakteerit ja aivokuumevirukset eivät yleensä siirry munien kautta toukkiin, vaikka tämäkin on todettu mahdolliseksi.

Hirvieläimistä punkit eivät saa borreliabakteereita, vain runsaasti verta. Itse asiassa hirvieläinten veri sisältää aineita, jotka ovat haitallisia borreliabakteereille. Tämän pohjalta on joskus yritetty väittää, että hirvieläimillä ei olisi merkitystä Borrelian leviämiselle.

Tällöin kuitenkin sekoitetaan kaksi eri asiaa.

Hirvieläinten runsaus lisää punkkien runsautta, mikä tietenkin lisää borrelioosin riskiä. Aikuinen punkkinaaras imee verta vain kerran. Jos se on jo imenyt kaurista, jonka veri on tuhonnut bakteerit, tämä puhdistunut punkki ei enää ime verta ihmisestä vaan aloittaa pian runsaan munimisen.

Nymfien suhteen tilanne voi olla hieman erilainen, koska nymfivaiheen jälkeen punkki imee verta uudelleen aikuisenakin. Mutta hirvieläinten merkitys nymfien veriaterian lähteenä on aika pieni, hollantilaisten tutkimusten mukaan alle kymmeneksen. Pikkujyrsijöiden, keskikokoisten nisäkkäiden ja lintujen merkitys nymfeille on paljon suurempi, yli 90 prosenttia, eikä näiden veressä ole Borreliaa haittaavia kemikaaleja.

 

Kaksi tautia

  • Puutiaisaivokuumevirus elää punkin sylkirauhasissa ja siirtyy pureman alkaessa hyvin nopeasti ihmiseen.
  • Puutiaisaivokuumevirusta vastaan on tarjolla rokote.
  • Myös borreliabakteereita vastaan on Euroopassa kehitteillä rokotteita, mutta niitä ei ole vielä saatavana.
  • On arvioitu, että kaksi prosenttia punkin puremista tartuttaa borrelioosin.
  • Borrelioosiin usein liittyvä punainen, laajeneva ihottuma ei ilmene joka tartunnassa.
  • Havaittu borrelia­tartunta hoidetaan antibiooteilla.


Artikkelin kirjoittaja, metsäeläintieteen professori Heikki Henttonen (s. 1950) työskentelee Luonnonvarakeskuksessa.
Artikkeli on julkaistu Aarteessa 5/18.